Audiokysymykset


Kuulokkeet

Miksi kuulokekuuntelussa ääni kuulostaa erilaiselle kuin kaiuttimilla kuunnellessa ?

Kuulokkeilla kuunneltaessa ääneen ei tule mukaan kuuntelu huoneen vaikutusta ja oikean ja vasemman kanava äänen eivät sekoitu toisiinsa niin kuin kaiutinkuuntelussa (kummatkin korvat kuulevat ääntä kummastakin kaiuttimesta).

Kuulokkeissa yleisin ongelma on se, että niiden stereokuva on kuulostaa epäaidolle, ikään kuin orkesteri olisi pään "sisällä". Tämä ilmiö johtuu siitä, että tyypilliset stereoäänitteet on tehty kaiutinkuuntelua varten, missä kumpikin korva kuulee melko hyvin kummastakin kaiuttimesta tulevan signaalin. Tyypillisissä kumpikin korva kuulee oikeastaan vaan oman kanavansa äänen.

Tästä erosta johtuen läheskään kaiutinkuunteluun tehdyt äänitteet eivät välttämättä toistu luonnollisina jos niitä kuunnellaan kuulokkeilla. Sopivilla äänitystekniikoilla (eritoten keinopää-äänitykset) voidaan kuulokkeilla aikaansaada erittäin hyvä stereotoisto ja tilantuntu, mutta tällaiset äänitteet eivät sitten välttämättä toimi kovin hyvin kaiuttimien kautta toistettuna.

Kuulokekuuntelussa suurimpana ongelmana on stereokuvan erilaisuus kaiuttimiin verrattuna. Hyötynä taas on kaiuttimien ja huoneen aiheuttamien virheiden poistuminen äänestä. Jos äänite on sellainen, että se toimii hyvin myös kuulokkeilla, tulee kuulokekuuntelussa erittäin selkeä ja hyvä stereokuva. Lisäksi kuulokkeilla voit kuunnella musiikkia kovaakin ilman, että häiritset ketään muita.

Onko olemassa kuulokkeita, jota vaimentaisivat paljon ulkoa tulevia ääniä ?

Rakenteeltaan suljetut kuulokkeet vaimentavat tehokkaasti ulkopuolelta tulevia ääniä. Suljettuja malleja löytyy tunnetuilta hifivalmistajilta, ainakin AKG:lta, Beyer Dynamicilta, Sennheiserilta ja myös Sonylta. Hintahaarukkakin on laaja, joten löytänet jostakin hifiliikkeestä sopivat, myös ihan hifiä olevat suljetut kuulokkeet.

Vastoin yleistä käsitystä suljetut kuulokkeet ovat parhaimmillaan erittäin hifiä, vaikka parhaiden puoliavoimien "avaruutta" ne eivät saavutakaan. Suljetuilla kuulokkeilla kuulo ei muuten rasitu niin paljon, kun ei tarvitse hiukan hälyisessä ympäristössä kuunnella niin kovaa, että ulkopuolelta tuleva melu peittyisi musiikilla.

Mitä voidaan tehdä kuulokkeiden saamiseksi toistoltaan kaiutinmaisemmaksi ?

Jotta kuulokkeen äänestä saataisiin kaiutinmaisempi, on kuulokkeissa saatava aikaan ilmiö, jossa oikean ja vasemman kanava äänet kuukuvat sopivasta viivästettynä toiseen kanavaan ja pään aiheuttamat taajuustoistoerot otetaan huomioon.

Osa kuulokevalmistajista on ottanut tätä huomioon kuulokkeidensa tuotekehittelyssä. Joissain kalliimmissa kuulokkeissa on sovellettu erilaisia akustisia menetelmiä toiston saamiseksi muistuttamaan enemmän kaiuttimia.

Jotta saat kuulokkeista kaiutinmaisen äänen sinä tarvitset vain suhteellisen edulliset kuulokkeet ja jonkin laitteen joka luo kuulokkeilla stereokuvan kuulijan eteen. Esimerkiksi Sennheiser Lucas tai sen halvemmat versiot tekevät tämän. Hifi-lehdessäkin on ollut hyvin yksinkertaisen vastaavan tyyppisen laitteen rakennusohje mutta toimintaperiaate on tavanomaisempi kuin kalliimmissa kaupallisissa DSP-pohjaisissa laitteissa.

Millaisia ovat langattomat kuulokkeet ?

Suurin osa langattomista kuulokkeista käyttää infrapunalinkkiä analogisen informaation siirtoon. IR-kuulokkeiden äänisignaali välitetään tyypillisesti FM-moduloituna. Kanavien kantoaaltotaajuus on tyypillisesti 1 - 2 MHz kieppeillä (vasen ja oikea eri taajuuksilla, esimerkki Philipsin käyttämästä ratkaisusta), jolloin kuulokkeiden infrapunasignaali ei pääse häiritsemään infrapunakaukosäätimiä. FM-modulaatiolla ääni saadaan siirrettyä varsin siedettävästi kuulokkeisiin kuuloalueen rajoille saakka. Tuntuvin heikkous tässä infrapunakuuloketekniikassa on kuitenkin suhteellisen kuuluva taustakohina. Mitä pidempi etäisyys lähettimen ja kuulokkeiden välillä on, sitä voimakkaammin kohina esiintyy.

Infrapunasäteily heijastuu erilaisista pinnoista, joten kuulokkeiden vastaanottimella ei välttämättä tarvitse olla aivan suoraa näköyhteyttä lähettimeen, mutta mitä suorempi yhteys lähettimeen on, sitä parempi on saatava äänenlaatukin. Vanha kunnon langallinen kuulokemalli on päihittää langattomat infrapunakuulokkeet lähes aina äänenlaadussa, vaan ei käyttömukavuudessa.

Markkinoille on vuonna 1998 tullut myös radiosignaalia käyttäviä kuulokkeita sekä digitaalista signaalinsiirtoa käyttäviä kuulokkeita. Nämä edistyneet tekniikat ovat kuitenkin paljon infrapunakuulokkeita kalliimpia. Käytännössä langattomien kuulokkeiden markkinat ovat voimakkaasti kahtia jakautuneet: on olemassa 40-50 euron hintaisia halpoja kuulokkeita ja sitten paremmat ammattilaismallit maksavatkin useita satoja euroja. Näiden kahden kuulokeryhmän välistä tahdo löytyä oikeastaan mitään keskihintaisia ja kohtuullisen laadukkaita tuotteita.


Liitännät ja kaapelit

Miten laitteiden välisissl liitännöissä liikkuvat signaalijännitteet ja niiden desibeleinä ilmaistut signaalitasot suhtautuvat toisiinsa ?

Alla oleva taulukko kuvaa kahden sähköisen signaali voimakkuden ilmaisuun käytetyn dB-lukeman ja jännitteen suhdetta. dBV tarkoittaa desibelejä suhtessa 1Vrms signaalitasoon (0 dB = 1 V). dBu tarkoittaa signaalitasoa suhteessa 1 mW tehoon 600 ohmiin antavan signaalin kanssa (0 dB = 0,775V). Kumpaakin signaalitason ilmoittamistapaa käytetään audiotekniikassa.

dBV  Jännite  dBu
10    3,16 V  12,2   
 8    2,5 V   10,2   
 6    1,99 V   8,2   
 4    1,58 V   6,2   
 2    1,26 V   4,2   
 1    1,12 V   3,2   
 0    1 V      2,2   
-2,2  775 mV   0   
-6    500 mV  -3,8   
-10   316 mV  -7,8   
-20   100 mV  -17,8   
-26    50 mV  -23,8   
-30,5  30 mV  -28,2   
-34    20 mV  -31,8   
-40    10 mV  -37,8   
-42     8 mV  -39,7   
-44,4   6 mV  -42,6   
-48     4 mV  -45,7   
-50,5   3 mV  -48,2   
-54     2 mV  -51,8   
-60     1 mV  -57,8

Huomio: Signaalijohtimien signaalien desibelitasoja ei pidä sotkea äänen paineen desiblelitasoihin. Ne eivät ole sama asia.

Millaisia vaikutuksia kaapelilla on hifilaitteiston ääneen ?

Kaapelipuoli Hifi-laitteissa on sikäli mielenkiintoinen, että sillä on kokonaisuuteen nähden mitättömin vaikutus äänentoistoon. Kuitenkin niistä pidetään eniten meteliä ns. piireissä. Samoin kaapeleiden ympärillä pyörivä mainonta on itse vaikutukseen nähden valtavaa ja usein täyttä puppua.

Kaapeleiden kohdalla olevia puheita kuunnellessa kannattaa aina pitää mielessä, että hyvä johto on sellainen joka ei muuta äänisignaalia, eli päästää sen kuljetettavana olevan äänen mahdollisimman vähän muuttuneena lävitseen. Kaapelin tarkoituksena ei ole jollain maagisella tavalla parantaa ääntä, vaan ainoa ero hyvä ja huonon kaapelin välillä on että hyvä kaapeli muuttaa ääntä vähemmän kuin huonommin hommansa hoitava kaapeli. (Tässä en puutu mihinkään luonteenmukaista äänentoistoa tavoittelevien ihmisten signaalia tahallaan vääristäviin kaapeleihin, jotka voivat saada jonkun tietyn laitteiston kuulostamaan jonkun mielestä paremmalle, vaikka eivät äänentoistoa luonnollisempaan suuntaa viekään).

Kaapelia ostaessa kannattaa kiinnittää huomiota liittimien ja itse johdon järkevään laatuun. Yleensä hifiliikkeestä saa varmimmin ainakin kohtuulaatuiset kaapelit, mutta kyllä muistakin liikkeistä voi ihan yhtä hyviä johtoja löytää kun tietää mitä on ostamassa (ja jopa edullisemmin kuin hifiliikkeestä).

Käytännössä kun linjapiuhat ovat jotain kohtuullisen laadun omaavia ja kaiutinjohdot riittävän paksua kuparikaapelia, on normaalihifivehkeillä turha etsiä luottavia eroja kuuntelemalla. Lyhyissä kaapelivedoissa linjakaapeleissa on eroa lähinnä ulkoisten häiriöiden suojauksessa ja liittimen kontaktien luotettavuudessa.

Mitä vaikutusta on joihinkin audiokaapeleihin kuoreen merkityllä signaalin kulkusuunnalla ?

Suurin todellinen merkitys tällaisella audiokaapeliin merkityllä kulkusuunnalla on visuaalinen: vähemmän kuluttaja näkee suoraan mihin suuntaan kaapeli tulee laittaa eikä tuhlaa aikaa sen miettimiseen onko asennolla väliä.

Kaapelin suunnalla ei ole mitään mystistä merkitystä, ei kuvalle eikä äänelle. On kaapeleita, joissa on präntätty nuoli kaapelin pintaan osoittamaan, että kuinka päin se pitää kytkeä, mutta se on humpuukia siinä missä moni muukin mystiikan puolelle viety asia hifissä.

Pseudotieteelliset vetoamiset kaapelin säikeiden kiertymissuuntaan, monimutkaiset halkaisukuvat väriesitteissä kaapeleiden eri taajuusalueille tarkoitetuista säikeistä ja monikerroksisista erikoisista vaippamateriaaleista jne. ovat sitä, mitä valmistaja tietenkin tekee myydäkseen tuotettaan. Todellisuuden kanssahan sillä ei tarvitse olla tekemistä missään normaaleissa kuparista tehdyssä kaapeleissa.

Suojatun kaapelin rakenteella ja materiaaleilla on merkitystä jonkin verran vasta kun mennään radiotaajuuksiin asti ja kun kaapelivedot ovat pidempiä. Kaapelin kytkentäsuunnalla ei sielläkään ole merkitystä, tietenkään.

Mitä vaikutusta kaapelin hapettumisella on kaapelien liitokseen ?

Hapettuneiden kuparijohtimien liitoksessa johtavuutta huonontaa eristeenä toimiva kuparista ilman vaikutuksesta muodostuva kuparioksidi- ja kuparisulfidikerros. Esimerkiksi puhelintekniikassa sulfidikerroksen aiheuttama ongelma kontaktien välillä voidaan poistaa johtamalla piirin läpi jatkuva virta (vähintään 20 mA), joka pitää rajapinnan auki ja estää sulfidikerroksen muodostumista. Audiokaapeleissa ei yleensä tällaista tasavirtaa esiinny.

Audiokaapeleissa yleensä käytetty kuparikaapeli sisältää pieniä määriä hopeaa (poistamaan meltoisuutta, ts. antamaan kuparille "jousiominaisuuksia" ja kestävyyttä). Hopeasta muodostuu ajan mittaan johtimen pinnalle hopeasulfidi-kerros (johdin mustuu), joka taas toimii eristeenä.

Mikä on galvaaninen erotin ?

Galvaaninen erotin erottaa eri laiteiden sähköosat toisistaan jotta niillä ei olisi suoraa sähköistä (galvaanista) kosketusta keskenään mutta päästä itse johdosa kulkevan signaalin läpi laitteesta toiseen. Galvaaninen erotin auttaa laitteiden välillä olevien maatasojen erillaisuudesta aiheutuviin maavirran kiertoon eli maahurinaan.

Galvaaninen erotin audiojohdon välissä auttaa jos sinulla on esim. tietokone (tai joku muu maadoitettuun pistokkeeseen tarkoitettu laite) kiinni stereoissa ja kaiuttimista kuuluu 50hz hurinaa tai tv:n (jos myös stereoihin liitetty) kuvassa näkyy mustia palkkeja. Galvaaninen erotin koostuu audiomuuntajasta, joka ei ole täysin ongelmaton komponentti (ainakaan halvat sellaiset). Galvaanisen erottimen asentaminen yleensä vaimentaa matalia bassoja, lisää jonkun verran säröä ja vai vaikuttaa hioukan korkeiden äänien toistoon (vaikutusten suuruus riippu erottimen laadusta ja äänilähteen ulostuloimpedanssista, missä pienempi impedanssi parempi). Galvaanisen erottimen aiheuttamat ilmiöt ovat yleensä pikkujuttuja kun sen niitä paljon voimakkamman ja häiritsevämmän hurinan saa pois.

Miten teen itse sopivan mittaisen välijohdon RCA-liitäntäisille audiolaitteilleni ?

Tällaiset audiokaapelit tulee tehdä suojatusta johdosta. Tarkoitukseen sopii sellainen johto, jossa keskellä yksi karva ja se ympärillä eriste, tämän ympärillä metallisukkasuoja ja tämän ympärillä eristävä muovikuori.

Stereosignaalin siirtoa varten tarvitset kaksi erillistä tällaista johtoa (oma vasemmalle ja oikealle kanavalle). Markkinoilla on olemassa myös kaapeleita, joissa on yhdessä kaksi edellä kuvattua johtoa.

Johtoa valmistaessasi tarvitset itse kaapelin lisäksi seuraavat tarvikkeet:

  • Johtimen päihin laitteisiin sopivat RCA-liittimet. Kun näet vaivaa johdon tekemiseksi, niin kannatta valita hiukan laadukkaampia kuin niitä heikkolaatuisimpia halpaversioita.
  • Juottokolvi (joku parinkymmenen watin pienikärkinen malli on hyvä)
  • Juotostinaa
  • Sivuleikkurit
  • Pienet pihdit
  • Mahdollisesti yleismittari johdon testaamiseksi (ei pakollinen, mutta suositeltava)

Johdon kytkentä tehdään siten, että johdon kuori kytketään kummassakin päässä liittimen maadoitusliittimeen (RCA-liittimen ulompi kontakti). Johdon keskijohdin kytketään sitten signaalinastaan (RCA-liittimen keskitappi) kaapelin kummassakin päässä.

Sivuleikkureita tarvitset johdon katkaisemiseen sopivan mittaiseksi sekä sen kuorimiseen. Tämän jälkeen juotetaan nuo kuoritut johtimen päät kiinni niille kuuluviin paikkoihin liittimiin. Sen jälkeen puristetaan johto pihdeillä kiinni liittimen sisällä olevaan vedonpoistimeen (pienet metallikielekkeet liittimen runkokontaktissa, jotka taitetaan tuon sisään tulvan kaapelin kuoren päälle). Tämän jälkeen tarkastetaan silmämääräisestä, että liittimessä ei ole oikosulkuja ja kaikki johdot on kunnolla kiinni. Tämän jälkeen kierretään liittimen kuoret paikoilleen (ne on pitänyt mustaa pujottaa johtoon ennen kummankin johdin pään tinaamista). Lopuksi tarkastetaan johdon toiminta, ensiksi yleismittarin ohmialueella (pienet omit samojen kontaktien välillä eri liittimestä toiseen mutta ei kontaktia liittimen ulkokoskettimen ja keskitapin välillä) ja sitten voidaankin johdot liittää audiolaitteisiin.

Näitä samoja ohjeita voi soveltaa myös 6.3 mm ja 3.5 mm monojakkien johdottamiseen vain sillä erolla, että signaali on liittimen kärjessä ja maa liittimen runko-osassa.

Miten menee signaalien järjestys 3.5 mm ja 6.3 mm stereojakkien kanssa ?

Stereojakkien kanssa käy kytkentäjärjestyksen selvittämiseen seuraava ohje: ota liittimen runko-osa oikeaan käteen kärki osoittamaan vasemmalle. Nyt signaalit ovat kärjestä lähtien (vasemmalta oikealle) seuraavat: Vasen kanava, oikea kanava ja maa.

Alla on selventävä kuva liittimestä ja kytkennöistä:



               /^^^^^^^^\
/^^^|^^^|^^^^^|        |
| L | R | Gnd |        |
\___|___|_____|        |
              \________/

Missä:



 L  = vasen kanava
 R  = oikea kanava
Gnd = signaalimaa

Mitä käytännön eroa on vahvistimen tape, aux, cd ja phono -liitännöillä ?

Phono-liitäntää lukuun ottamatta toimintaperiaate on kaikissa sama, eli voit liittää minkä tahansa linjasignaalia antavan laitteen tällaisen laitteen mihin tahansa vahvistimen näistä liitännöistä.

Poikkeuksena levysoittimen liitäntä (phono) johon ei mitään muuta laitetta kuin levysoitinta saa liittää. Levysoitinliitännän vahvistus on huomattavasti linjatasoista suurempi ja se sisältää taajuusvastetta voimakkaasti muuttavan RIAA-suotimen.

Mitä linjatasoinen signaali oikeastaan on ?

Käsite "linjatasoinen" on varsin laaja. Sillä tarkoitetaan alkuperäisen äänitaajuussignaalin (20-20 000 Hz) sähköistä vastinetta, jonka siirrossa ja tallennuksessa käytetyt moduloinnit (esim. radiolähetys), dynamiikan muokkaukset (esim. hifivideo) ja taajuuskorjaukset (esim. lp:n RIAA-korjaus) on normalisoitu eli kumottu.

Äänisignaalia siirretään linjatasoisena ohjelmanlähteeltä esivahvistimelle, taajuuskorjaimelle, tallentimelle tai päätevahvistimelle. Signaalin amplitudi on 0,1 - 2 volttia ja impedanssitaso on 1-470 kohm. Kuluttajalaitteissa linjatasoinen signaali välitetään yleensä epäsymmetrisenä ("kuuma" johdin ja maapotentiaali).

Ammattiäänentoistolaitteissa linjasignaali kulkee symmetrisenä (plus ja miinusjohdin sekä erillinen maapotentiaali). Symmetrisyys vaimentaa tehokkaasti pitkissä välijohdoissa äänisignaaliin sekoittuvia häiriöitä.

Voiko linjatasoista signaalia mitenkään kytkeä Phono-sisääntuloon ?

Sopivalla sovittimella (vaimentaa ja suodattaa signaalin sopivati ) Phono-liitäntäänkin voi kytkeä linjasignaalin, jolloin laitteen liittäminen onnistuu phono-liitäntään. Johtuen Phono-liitänännän käyttämistä paljon linjatasoa pienemmästä signaalitosta näin tehty liittäminen on paljon häriöherkempi ja kohisee enempi kuin oikean linjaliitännän kautta tehty liittäminen. Valmiita Line-Phono adaptereja ei ole hirveästi markkinoilla. Ainoa tietämäni kaupallinen sovitinpurkki tähän on Monicor LPC-1 (hintaluokka noin 20-30 Euroa). Jos on rakentelintoa, niin rakennusohjeet oman sovittimen rakentamiseen löytyy osoitteesta http://www.epanorama.net/circuits/phono.html

Jos vahvistinta saa ja voi muokata, niin monessa laitteessa on mahdollista (helpommin tai vaikeammin) ohittaa phono-liitännän perässä olevan magneettiselle äänirasialle tehty RIAA-vahvistimen, jolloin tulosta saataneen linjatasoinen. Muokkauksen tekeminen vaatii sitten osaamista ja monessa tapauksessa laitteen kytkentäkaaviot/huolto-ohjeet. Korjaimen poistaminen ammattimiehen toimenpiteenä saattaa maksaa saman, minkä uusi vahvistin maksaa.

Joissain erittäin vanhoissa laitteissa phono liitin oli tehty kideäänirasioita varten. Niissä ei tarvittu RIAA- korjainta, ainoastaan vahvistin. Tällöin linjasignaalin voi liittää laitteen phono-liitäntään pelkästään sopivan vaimentimen läpi.

Millaisia ovat linjaulostulojen impedanssit ?

Tyypillisissä kotilaitteessa linjalähtöjen lähtöimpedanssit ovat luokkaa 100-500 ohmia, mutta voivat olla hyvin mitä tahansa 20-5000 ohmin alueella. Johdon kuormituskapasitanssin aiheuttaman korkeiden äänien kannalta vaimenemisen kannalta lähtöimpedanssi kannattaisi olla melko matala. Noin 20-500 ohmin lähtöimpedanssiin päästään, kun laitteen lähdössä on oikosulkusuojatut operaatiovahvistimet. Jos operaatiovahvistimessa ei ole sisäänrakennettua oikosulkusuojaa, kuten on laita eräissä korkealuokkaisissa operointivahvistimissa, on oparin annosta lähtöliittimeen on yleensä 1000-2000 ohmin vastus oikosulkusuojana, joka käytännössä määrää antoimpedanssin tämän suuruiseksi.

Esimerkin vuoksi on hyvä laskea suurin sallittu kuormituskapasitanssi linjaliitäntäiselle laitteelle. Suurin kuormakapasitanssiarvo saadaan kaavalla:



C = 1 / ( 2 * Pi * f * R)

jossa f on taajuus, jossa vaste on pudonnut 3 dB. Valitaan taajuudeksi vaikka 100 kHz, jolloin vaimennus 20 kHzi:llä on reilusti alle desibelin. Jos antoresistanssi R olisi vaikka 2000 ohmia, olisi sallittu kuormituskapasitanssi 800 pF, eli esim. 8 m kaapelia, jonka ominaiskapasitanssi on 100 pF/m.

Ammattilaitteiden linjaliitännöissä ikivanha standardi oli 600 ohmin lähtöimpedanssi. Nykylaitteissa lähtöimpedanssit ovat yleensä 40-200 ohmin luokkaa, ideaalisena pidetyn lähtöimpedanssin ollen luokkaa 60-80 ohmia (käyttäytyy keskimäärin parhaiten 1-300 metrin vedoilla normaaleilla ammattikäytössä olevilla audiokaapeleilla kun toisessa päässä on yli 10 kohm ottoimpedanssi).

Onko mahdollista jakaa CD-soittimen lähdön RCA kahteen eri vahvistimeen suoraan haaroittamalla ?

Linjatasoista signaalia kuljettava RCA-johto on mahdollista jakaa kahteen suoraan lähtöön sopivalla adapterilla (saa elektroniikkakaupoista) tai itse tehdyllä spesiaalikaapelilla. Tuon lähdön jakamiseen kahteen piuhaan ei kohtuullisen lyhyillä etäisyyksillä (metrejä) ole tällaisen audiosignaalin kanssa mitään haittavaikutuksia, kunhan tuota musiikkia kuunnellessa ne kummatkin laitteet, johon äänisignaali on kytketty ovat kuunteluhetkellä päällä. Jos toisesta on virta poissa, voi sen sisääntulon impedanssit olla mitä sattuu epälineaarista, mistä voi aiheutua hyvinkin selvästi kuuluvaa säröä. Kun kummatkin laitteista on päällä, ei ongelmia esiinny.

Miten saan kaiutintasoisesta signaalista linjatasoisen ?

Alla olevalla kytkennällä saat tyypillisen stereovahvistimen tai radionauhurin kaiutinlähdöstä ulos linjatasoista signaalia:


kaiutin+ ----10k----------+---- Linja ulos
                          |
                         1k
                          |
  Maa    -----------------+---- Maa

Jos käytetty vahvistin ei ole sillattua mallia, voi lähtöpään maan kytkeä huoletta kaiutinlähdön miinusnapaan, koska se on yhteydessä kaiuttimen maahan. Jos kyseessä on sillattu vahvistin, ei tuota maata pidä mennä kytkemään kaiutinlähdön miinusnapaan (mieluummin vaikka vahvistimen sisääntulon maahan). Kytkentä vaimentaa signaalijännitteen noin kymmenesosaan (20 dB vaimennus), joten noin 50W vahvistimen ulostulolla saadaan kytkennästä ulos noin 2V jännite, joka vastaa CD-soittimen täyttä ulostulotasoa.

Millaisia ovat audiolaitteiden linjaliitännät ?

Nykyaikaisessa audiosignaalin siirrossa impedanssisovitusta ei suoriteta vaan liitännät ovat jännitesovitettuja. Impedanssisovitusta ei tarvita, koska kaapelit ovat audiotaajuuksilla sähköisesti lyhyitä (paljon aallonpituutta lyhyempiä).

Monet ammattilaitteet käyttävät nykyisin signaalinsiirrossaan jännitetasoa +4dBu (noin 2 volttia). Signaali on jännitesovitettu, joten laitteiden lähtöimpedanssit ovat pieniä (yleensä joitain kymmeniä tai satoja ohmeja) ja sisääntuloimpedanssit suuria (10 kohm tai suurempi impedanssi).

Kotilaitteet käyttävät yleensä pienempiä signaalitasoja linjatasonaan. Tyypillinen kotilaitteiden nimellinen signaalitaso on -10dBu (noin 0.3 V).

Voinko kytkeä audiolaitteeni kuulokeliitännän vahvistimeni linjasisääntuloon ?

Yleensä kuulokeliitännän kytkeminen toisen laitteen linjasisäänmenoon onnistuu ilman ongelmia ja toimii hyvin. Tyypillisen kuulokeulostulon signaalitasot ovat sellaista luokkaa, että ne sopivat hyvin linjaliitäntään.

Joidenkin vahvistimien kuulokeliitännät on toteutettu siten, että päätevahvistimelta kaiuttimeen menevä signaali on vain vaimennettu sarjavastuksella ennen kuulokeliitäntään tuontia. Tällaisessa laitteessa (jos äänenvoimakkuus on säädetty kovalle), saattaa kuulokeliitännän taso olla liian iso linjasisääntulolle jos se on toteutettu yksinkertaisesti kaiutinlähdöstä vain sarjavastuksen avulla. Yleensä tällainen liian suuri taso aiheuttaa vaan säröä, mutta periaatteessa se voi rikkoakin herkän esivahvistimen sisääntulon ja vahvistimen lähtötaso on kovin suuri.

Jos liian suuri signaalin taso on ongelmana, niin voit joko säätää lähettävän laitteen ulostulotasoa pienemmäksi tai sitten laittaa noin 30-150 ohmin vastuksen kuormaksi vasempaan ja oikean kuulokeliittimen nastaan (vastukset kytketään maan ja kyseisen kanavan nastan väliin).

Jos suora kytkentä kuulokeulostulosta linjasisäänmenoon ei tunnut toimivan kunnolla, niin kannattaa laittaa kytkentään kuuloketta simuloiva vastus (esim. 100 ohmia) edellä kuvatulla tavalla, jolloin kuulokevahvistin näkee jonkun kuorman. Jotkut vanhemmat vahvistimet eivät olleet stabiileja, jos niissä ei ollut kuormaa ja lisäksi joku takaisinkytkentälenkin tasajännite saattoi kummitella kuulokeannossa, jos mitään kuormaa ei ollut. Kun tämän vastuksen vielä laittaa kaapelin toiseen päähän seuraavan asteen oton yhteyteen, kiertää "kuulokevirta" kaapelin kautta edestakaisin, jolloin pitkä kaapeli on hieman epäherkempi eräille kaapeliin kytkeytyville häiriöille kaapelin vastaanottopäässä, kun nämä häiriöt kytkeytyvät pienohmisen kuormitusvastuksen kautta maihin (eikä korkeaohmisen vahvistinsisäänmenon läpi).

Säädettävän tasoisen ulostulosignaalin kuulokeliitännästa saa helposti seuraavalla kytkennällä (yksi kummallekin kanavalle):


             +in -----+   +--- +out
                      |   |
                      R   |
CD-soitin     200ohm  R<--+     -->vahvistimen sisäänmenolle
              potikka R
                      |
             -in------+------- -out

Sama kytkentä sopii myös kuulokkeiden vaimentimeksi jos kuulokeannon voimakkuus on liian suuri. Esimerkiksi kuulokkeita äänikortin kuuloke/kaiutinulostuloon liitettäessä signaalin taso on monesti turhan korkea, joten itse äänikortin voimakkuussäätimistä ei voi käyttää kuin aivan pienimpiä asetuksia ettei ääni olisi liian kova.

Miksi audiolaitteiden runkoon vuotava virta synnyttää johdossa hurinoita ?

Balansoimattomissa liitynnöissä (jollaisia RCA liittimellä varustetut liitännät ovat), virtalähteen vuotovirta kulkee laitteesta toiseen kaapelin vaipan kautta. Tämän vuotovirran kaapelin vaipassa ja liittimissä aiheuttama jännitehäviö summautuu suoraan signaalijännitteeseen. Jos oletetaan että liittimien ja kaapelivaipan yhteenlaskettu resistanssi on 1 ohmi, aiheuttaa 7 uA vuotovirta 7 uV häiriöjännitteen ja jos signaalitaso on 1 V, on häiriöjännite -103 dB alle signaalitason. Toisaalta jos vuotovirta on 0.14 mA on häiriöjännite 0.14 mV, eli signaali/kohinasuhde on vain 77 dB. Tyypillisillä laitteilla nuo vuotovirrat pysyvät käytännössä olla 0.5 mA arvossa (monien laitetyyppien turvamääräyksissä määrätty).

Hurinan voimakkuus siis riippuu täysin laitteiden välisestä resistanssista ja johtoja pitkin kulkevasta virrasta. Jos ainoa maayhteys on huonon kaapelin hapettuneet maakoskettimet, niin kyllä tuollaiset arvot alkavat jo olla kuultavia. Kytkemällä tukevammin laitteet samaan maapotentiaaliin, tuon verkkolaitevuodon merkitys jää pienemmäksi. Kannatta muistaa, että esi- ja päätevahvistimen välisessä kaapelissa signaalin voimakkuus ei ole vakio, mutta häiriön voimakkuus on vakio, joten signaali/kohinasuhde riippuu voimakkuussäätimen asennosta.

Jos laitteen pistotulpan kääntämisellä on vaikutusta hurinan määrään, niin se johtuu siitä, että laitteen rakenne on sellainen, että toisesta johdosta vuotaa enemmän sähkö runkoon kuin toisesta. Lisäksi ellei laitteen virtalähteessä ole kunnollista verkkopuolen suodatusta, kaikki verkon vaihejohtimessa ratsastavat suurtaajuiset häiriöjännitteet kytkeytyvät tämän samaisen kapasitanssin kautta laitteeseen ja edelleen kaapelin vaippaa pitkin toiseen laitteeseen ja sen virtalähteen kapasitanssien yli nollajohtoon ja sitä kautta maihin. Tämäntapaisen vuodon aiheuttamaa äänisignaaliin summautuvaa jännitettä voi myös pienentää (muttei kokonaan poistaa) huolehtimalla, että laitteiden välinen resistanssi pysyy pienenä.

Korkeatasoisessa äänentoistossa signaalitasot ovat 1 V luokkaa ja tarvittava dynamiikka vähintään 100 dB, joten häiriöjännitteiden amplitudi on pidettävä alle 10 uV, joka on aikamoinen tehtävä balansoimattomilla systeemeillä. Sen sijaan, että uhraa paljon rahaa joihinkin eksoottisiin kaapeleihin, parempi hyöty saatetaan yleensä käyttämällä balansoiduilla liitännöillä varustettuja hyvin suunniteltuja laitteita, jolloin maapotentiaalin puhtaus ei ole niin kriittinen asia, koska differentiaalisia sisään- ja ulostuloja käytettäessä maavirtojen summautumista äänisignaaliin ei tapahdu. Balansoidun liitännän hyöty on kuitenkin todella olematon, jos äänentoistolaitteisto koostuu pelkästään CD-soittimesta ja vahvistimesta, eikä sitä ole kytketty mihinkään muualle. Vasta laajoissa hyvin monen laitteen yhdistelmissä ja pitkillä etäisyyksillä balansoitujen liitäntöjen edut tulevat kunnolla esille.

Voiko linjatasoisen signaalin jakaa usealle laitteelle ?

Normaalit linjatasoiset audioliitännät (pois lukien muutamat vanhat ammattilaislaitteet) ovat jännitesovitettuja. Näiden lähtöimpedanssi on pieni (kilo-ohmin luokkaa) ja tuloimpedanssi suuri (kymmeniä kilo-ohmeja). Näin yksi ulostulo pystyy helposti ohjaamaan muutamaa sisääntuloa signaalin vääristymättä tai vaimentumatta. Siis useita sisääntuloja voidaan kytkeä rinnakkain ja nämä voidaan yhdistää yhteen linjatasoiseen lähtöön.

Rinnankytkennässä on yksi mahdollinen ongelma: Jos jossain rinnankytkennässä mukana olevassa laitteessa ei ole virtaa päällä, niin on mahdollista, että voimakas linjasignaali säröytyy joillain laitteilla . Tämä johtuu sitä, että eräiden laitteiden sisääntulojen impedanssi tulee epälineaariseksi kun laitteesta sammutetaan virta.

Hajoaako jotain, jos yhdistän monta linjatasoista laitetta yhteen vahvistimen sisääntuloon rinnakkain ?

Minkään linjatasoisen laitteen ei pitäisi tällaisesta pahasti vaurioitua. Linjaliitännöissä ovat jännitteet ja tehot sen verran pieniä, että laitteet eivät pääse rikkomaan toisiaan. Jos kaksi laitetta antaa samanaikaisesti signaalia, muodostaa tämä haaroituskaapeli jonkinmoisen, paremman tai huonomman (riippuu liitetyistä laitteista), sekoittajan. Hyvin monessa tapauksessa ääneen tulee tällaisessa kytkennässä säröä riippumatta siitä, onko yksi tai enemmän laitteita päällä, koska päällä olevien laitteiden linjalähtöjä joka tapauksessa ylikuormitetaan tässä hommassa.

Suosittelen jonkinlaisen kytkimen, mekaanisen tai elektronisen, hankkimista / rakentamista.

Millainen on hyvä RCA-liitin ?

Hyvä RCA-liitin on sellainen, joka ei hapetu ja pysyy luotettavasti kiinni laitteiden liittimessä. Hyvä häiriösuojauksen ja tukevuuden takaamiseksi kannattaa käyttää hyvälaatuisia metallikuorisia liittimiä (tarvittaessa kalliita ammattilaisten käyttämiä malleja). Kullatut liittimet antavat yleensä parhaan suoja hapettumista vastaan. Luotettavan liitännän aikaansaamiseksi joissain high-end-liittimissä on kiristysmahdollisuus liittimen rungolle, mutta usein tällainen ei ole tarpeen. Kannattaa välttää ainakin kaikkein halvimpia muovikuorisia liittimiä, jos haluat että johtosi toimivat luotettavasti.

Mahdollisia ongelmia RCA-liittimissä:

  • RCA-liittimen runko on liian paksua materiaalia eikä jousta kunnolla
  • RCA-liittimen keskipiikki on liian paksu ja vaurioittaa naarasliitintä siten, että tämän jälkeen normaaliliittimet eivät toimi luotettavasti (ongelma halpojen RCA-runkojen kanssa)
  • RCA-liittimen runko on liian iso, joten liitin ei pysy kunnolla paikallaan
  • RCA-liittimen keskipiikki voi olla liian ohut eikä saa kunnon kosketusta

Eräs RCA-liittimien ongelma ammattikäytössä on, että RCA-liittimet eivät kovin hyvin kestä jatkuvaa liikuttelemista. Jos johtoja joutuu irrottamaan ja laittamaan paikalleen usein, niin monessa laitteessa olevat RCA-rungot kuluvat ja rupeavat pätkimään. Joissain High-end RCA-liittimissä on normaaleita RCA-liittimiä paksumpi keskitappi, joka saattaa vaurioittaa joidenkin laitteiden RCA-liittimiä (liitin löystyy niin, että normaalit ei enää toimi tai liittimen juotokset lohkeilee mekaanisesta rasituksesta).

Millaista kaapelia kannattaa laittaa RCA-liittimien väliin audiokaapeleissa ?

RCA-liittimissä kaapeleissa käytetään tavallisesti kaapelia, jossa on yksi johdin ja sen ympärillä metallinen suoja. Tätä kutsutaan usein diodikaapelin ja mikrofonijohdon nimellä. Sopivaa kaapelia pitäisi löytyä suunnilleen jokaisesta elektroniikan komponentteja myyvästä liikkeestä.

Onko järkevää vaihtaa aktiiviseen subwooferiin yli satasen maksavaa RCA johtoa paremman äänenlaadun toivossa vai onko tuo hifimyyjien höpöhöpö-puhetta ?

Hifimyyjän mielestä vaihtaminen on varmasti järkevää, koska hän saa myytyä uuden kaapelin hyvällä katteella. Se onko tästä hyvälaatuisen kaapelin vaihtamisesta vielä kalliimpaan mitään hyötyä, on taas kyseenalaista. Reilun satasen RCA on taatusti riittävän laadukas kaapeli.

Jos piuha on todella pitkä ja kulkee useiden häiriölähteiden ohi, niin piuhan olisi hyvä olla hyvin suojattu. Hyvästä häiriönsuojauksesta kaapelissa joutuu maksamaan, mutta jos sinulla ei ole ollut häiriöistä ongelmia niin turhaan vaihdat.

Mikä on audiolaitteissa käytetyn 5-napaisen DIN-liittimen nastajärjestys ?

Yleisin audiokytkentä 5 napaiselle DIN-liittimelle (mm. kasettinauhureissa):



1       Vasen ulos
2       Maa
3       Vasen sisään
4       Oikea ulos
5       Oikea sisään

DIN-levysoitinliittimessä käytetty kytkentä:



1  oikea kanava
2  maa
3  vasen kanava ja monotoisto
4  ei liitäntää
5  yhdistettynä koskettimeen 1

Mikä on balansoitu liitäntä ?

Balansoitu liitäntä on ammattiaudiolaitteissa käytetty liitäntätyyppi, jossa audiosignaali siirrettään kahden signaalijohtimen ja maajohtimen välityksellä. Toiseen signaalijohtimista johdetaan äänisignaali suoraan ja toiseen sama signaali vastakkaisvaiheisena. Vastaanottopäässä taas vahvistetaan ainoastaan näiden kahden signaalijohtimen välinen jännite.

Suurin tällä järjestelyllä saavutettu etu on kaapeloinnin hyvin hyvä häiriövaimennus, mikä mahdollistaa, että signaalia voidaan siirtää kohtuullisen pitkiäkin matkoja häiriöisessäkin ympäristössä ilman suurempia ongelmia. Pitkiä siirtoetäisyyksiä tulee balansoitujen lähtöjen tyypillisesti pieni lähtöimpedanssi (tyypillisesti 50-600 ohmia).

Balansoitua liitäntää käytetään tyyppisesti ammattiaudiolaitteissa mikrofoni- ja linjasignaaleille. Se sopii oikein hyvin heikkojen äänisignaalien siirtoon häiriöisessä ympäristössä. Balansoituja liitäntöjä käytetään myös joissain high-end-vahvistimissa. Tyypillisimmin balansoidussa liitännässä liittimenä käytetään 3-napaista XLR-liitintä, mutta myös muita liitintyyppejä on käytössä (mm. 6.3 mm TRS-jakki).

Hyvää lisätietoa aiheesta löytyy osoitteesta http://www.dself.demon.co.uk/balanced.htm.

Miksi ammattilaitteissa käytetään balansoituja liitäntöjä ?

Ammattiäänentoistolaitteissa linjasignaali kulkee symmetrisenä (plus ja miinusjohdin sekä erillinen maapotentiaali). Symmetrisyys vaimentaa tehokkaasti pitkissä välijohdoissa äänisignaaliin sekoittuvia häiriöitä. Kun audiokaapeliin kytkeytyy ulkoinen häiriö, niin molempiin signaalipiuhoihin oletetaan syntyvän samanvaiheinen yhtä suuri häiriö. Tämä oletus pitää aika pitkälle paikkansa todellisissakin käyttötilanteissa kun käytetään kunnollisia kaapeleita (suojattu kierretty pari) ja kunnolla suunniteltuja laitteita (impedanssi yhtä suuri kummallekin signaalijohtimelle). Kun häiriöjännite on signaalijohdon + ja - navassa täsmälleen yhtä suuri mutta vastakkaisvaiheinen, vastaanottava laite ei rekisteröi tätä signaaliin summautunutta häiriötä lainkaan. Tätä ominaisuutta nimitetään yhteismuotovaimennukseksi (CMRR).

Miksi balansoitua liitäntää käytetään ammattilaitteissa, mutta ei kotona ?

Yksi syy miksi balansoitua liitäntää ei käytetä kotona on, että balansoitu liitäntä on kalliimpi tehdä kuin balansoimaton ja balansoimatonkin toimii kotioloissa ihan hyvin.

Usein balansoitu sisääntulo ja ulostulo on toteutettu samalla lähtöpiirillä kuin ei-balansoitu. Itse asiassa balansoidussa on vielä yksi vahvistusaste lisää matkalla, sitä vastakkaisvaiheista karvaa varten. Sen sijaan signaali ennen lähtöä (esivahvistin) ja tulon jälkeen (pääteaste), muutetaan heti takaisin normaaliksi "tavalliseksi" balansoimattomaksi signaaliksi. Jokainen signaalitiellä oleva vahvistinaste lisää signaaliin jonkin verran kohinaa ja säröä. Erittäin huolellisella komponenttien ja signaalitasojen valinnalla signaali/kohinasuhteen tai säröarvojen huononeminen on vähäistä verrattuna CD-soittimen teoreettisiin arvoihin. Käytännön toteutuksissa ei käytettävä signaalitaso aina osu balansointimuunnoksissa käytettävien kytkentöjen optimaaliselle alueelle, jonka seurauksena joko signaali/kohinasuhde tai säröarvot voivat merkittävästi huonontua.

Balansoitu linja on hyvä häiriösietonsa takia, muuta äänenlaadullista paranemista se tuskin tuo laitteiden välisiin kytkentöihin. Jos äänentoistolaitteisto on yksinkertainen vain vaikka CD-soittimesta ja vahvistimesta koostuva eikä sitä ole kytketty minnekään muualle, jolloin erilaisia laitteiden runkojen yhteen kytkeytymisestä johtuvia häiriöitä ei kovin helposti pääse syntymään, joten balansoinnista saatava hyöty on käytännössä olematon.

Joissakin esivahvistimissa ja vanhemmissa ammattiaudiolaitteissa balansointi on saatettu tehdä "vanhanaikaisesti", eli balansointimuuntajalla. Jos sellainen on linjassa matkalla, niin silloin äänellinen ero saattaa olla ihan todellista. Balansointimuuntaja saattaa muuttaa taajuusvastetta ja jopa kyllästyä suuremmilla signaalitasoilla, jos suunnittelu ei ole onnistunut (hyviäkin muuntajia on olemassa). Silloin ääni oikeasti muuttuu siirryttäessä balansoimattomasta liitännästä balansoituun, eikä välttämättä mitenkään hyvään suuntaan. Tyypillisiä muuntajien ongelmia ovat impulssi- ja vaihevasteen vääristyminen, sekä jatkuvan signaalin särötason kohoaminen 50-100-kertaiseksi, verrattuna särötasoon ennen muuntajaa. Kalliilla ja hyvätasoisilla muuntajilla tosin nämä ilmiöt ovat murto-osia siitä mitä halvemmilla muuntajilla.

Vahvistinkytkennällä toteutettu symmetrinen anto voidaan sitä vastoin tehdä vasteiltaan ja säröiltään "riittävän" hyväksi. Se sisältää vähän enemmän elektroniikka signaalin matkalle kuin balansoimaton anto, mutta tarjoaa silti hyvän tuloksen (lisävahvistimien kohinalisä mm. kumoutuu sillä että signaali siirtyy kaapelissa isommalla tasolla kuin balansoimattomassa liitännässä).

Maatasojen erottaminen on tärkeää monimutkaisissa kytkennöissä häiriöiden kurissa pitämiseksi. Esimerkiksi live-äänentoistosysteemeissä, jossa mukana on myös kaikenlaista tietokonetta ja valo-ohjainta ja muuta jotenkin kytkettynä toisiinsa maatasojen erottaminen on hyvin tärkeää tai muuten tulee paljon häiriöitä. On olemassa tilanteita, joissa galvaaninen erotus eli balansointimuuntaja on välttämätön. Ammattipuolella isoissa laitteistoissa monessa tilanteessa häiriöiden kurissa pitäminen on paljon tärkeämpää hyvän lopputuloksen kannalta kuin absoluuttisesti paras äännelaatu jokaisessa laitteiden välisessä kytkennässä.

Aikoinaanhan ei ollut mitään muuta keinoa tehdä balansointia mikrofonissa kuin muuntaja. Nykyään sähköinen balansointi hoitaa tämän kaiken puhtaammin, paremmin ja halvemmalla. Kustannussyyt ovat toki eräs tekijä, miksi sähköistä balansointia käytetään. Hyvät muuntajat maksavat tosiaan paljon, satoja markkoja ja itse asiassa helposti enemmänkin.

Onko hifilaitteiden verkkopistokkeiden kääntämisellä mitään vaikutusta laitteiden toimintaan ?

Yksinkertaisesti ajateltuna verkkopistokkeen kääntämisellä toiseen asentoon ei pitäisi olla mitään vaikutusta laitteen toimintaan, koska sähköverkosta tulee laitteeseen vaihtojännitettä. Eli laite saa samaa sähkö ihan samalla tavoin riippumatta pistokkeen asennosta.

Joissain tapauksissa verkkopistokkeen asennolla voi kuitenkin olla vaikutusta äänentoistojärjestelmän taustahurinan ja muden sähköverkosta riippuvien häiriöiden määrään. Tämä ilmiö johtuu siitä, että laitteiden verkkomuuntajista (ja mahdollisista RF-suotimista) pääsee aina jonkin verran virtaa kapasitiivisesti kytkeytymään laitteen runkoon (vaarattoman pieniä määriä virtaa). Tämän kapasitiivisen kytkennän määrä voi olla jonkin verran erilainen kummastakin pistokkeen johdosta laitteen kuoreen. Maadoitetuissa laitteissa näin runkoon kytkeytyvä virta ei ole yleensä mikään mainittava ongelma, kun tämä virta pääsee näppärästi pois maadoitusjohtoa pitkin. Maadoittamattomissa laitteissa taas tämä virta kulkee joka tapauksessa audiokaapelien kuoria pitkin toisiin laitteisiin. Audiokaapelien kuorissa kulkeva virta synnyttää pienen jännitehäviön, joka summautuu suoraan balansoimattoman liitännän audiosignaaliin. Mitä pienempi virta, sen vähemmän häiriöitä.

Yleensä lyhyillä järkevillä kaapeleilla tuo kaapelin kuoren virta ei ole merkittävä häiriölähde, mutta voi olla joissain tapauksissa kuultavan suuruinenkin. Tällaisessa tilanteessa voi joskus laitteiden verkkopistokkeiden kääntämisellä olla ainakin jonkin verran aistittavaa etuakin joidenkin laitteiden kanssa ja toisten kanssa ei mitään mainittavaa vaikutusta. Tarkoituksena verkkopistokkeiden asennon optimoinnissa on löytää se asento, jossa audiokaapelien kuorissa kulkee vähiten virtaa, jolloin tulee vähiten häiriöitäkin.

Lisää tietoa verkkopistokkeen asennon optimoinnista löytyy osoitteesta http://www.saunalahti.fi/pesonenj/diyvaop.htm.

Verkkopistokkeen kääntelyn vaikutuksen arvioinnissa kannattaa pitää mielessä, että ihminen kuulee kaikenlaista, jos oikein uskoo. Töpselin kääntämisellä ei kyllä ole mitään vaikutusta laitteen sisällä muuntajan jälkeen tapahtuvaan vaihtovirran tasasuuntaukseen ja suodatukseen. Kytkentä joka tästä ottaa sitten käyttösähkönsä, ei tiedä tuon taivaallista mistä sähkö tulee kunhan virta riittää ja jännitteet pysyy stabiilina.

Teoriassa voi tietysti olla mahdollista, että tietyssä laiteyhdistelmässä, jossa virtalähteiden ja/tai kytkennän suunnittelu tai lähinnä toteutus on erikoinen ja epästabiili, niin jotain kummallista voi tapahtua. Stereokuvan kapeneminen tosin vaatii ja monet muut äänikuvan ilmiöt vaativat tapahtuakseen paljon muuta kuin mitä yksi vain pohjakohinaan vaikuttava verkkopistokkeen kääntely voi vaikuttaa.

Jos ilmiö on selvä, se tarkoittaa, että siihen on jokin selitys. Jotta voitaisiin todeta että ilmiö on selvä, niin se tulisi olla todettavissa myös sokkotestissä (parikymmentä kuuntelukertaa). Itseään on helppo huijata, jos uskoo itse vahvasti eroihin.

Miten voi muuttaa AWG-yksiköllä ilmoitetun johdonpaksuuden neliömillimetreiksi ?

AWG-yksiköllä ilmoitetut johtojen paksuudet voi muuttaa neliömillimetreiksi seuraavaan taulukon avulla:



AWG     diam.   area(mm^2)
4       5.189   21.15
6       4.115   13.30
8       3.264   8.366
10      2.588   5.261
12      2.053   3.309
14      1.628   2.081
16      1.291   1.309
18      1.024   0.8230
20      0.8118  0.5176
22      0.6438  0.3255
24      0.5106  0.2047
26      0.4049  0.1288
28      0.3211  0.08098

Parittomien AWG-numeroiden arvoit voinee arvioida taulukossa olevien vierekkäisten parillisten arvojen jonnekin keskipaikkeille.

Mikä on kaiutinkaapelien vaikutus ääneen ?

Kaiutinkaapeleilla ei hirveästi saada kaiuttimien ääntä muutettua. Jos kaiutinkaapelit ovat tolkuttomasti liian ohuet, voi sillä äänen pilata, mutta kun ne on jotensakin järkevän paksut, niin merkitys on normaalien kaiuttimien ominaisuuksiin ja valmistustoleransseihin nähden mitättömän pieni.

Kaiutinjohdon resistanssi vaikuttaa ääneen. Lisääntynyt resistanssi huonontaa kaiuttimen herkkyyttä, muokkaa taajuusvastetta impedanssivasteen suuntaan ja lisää bassoresonanssin jälkivärähtelyjä. Hyvä johto on poikkipinta-alaltaan suuri ja pituudeltaan lyhyt. 2,5 mm^2 poikkipintaiset kaapelit riittävät jo varmasti vähän pidempiinkin vetoihin kotioloissa.

Kaapelin reaktanssi alkaa vaikuttaa äänen vasta kuin kaapeli voidaan käsittää siirtojohdoksi. Tämä riippuu johdon pituudesta suhteessa sähkön aallonpituuteen. Audiotaajuuksilla kaapelia ei tarvitse käsittää siirtojohdoksi ennen kuin se on satoja metrejä pitkä. Muutamien metrien kaiutinjohdot ovat niin lyhyitä, ettei niiden aaltoimpedanssista tarvitse audiotaajuuksilla välittää.

Tietysti jos kaapelia on muotoiltu kelaksi, alkaa sen induktanssi olla merkittävä jo aikaisemmin ja samoin kapasitanssi, mikäli kaapeli muotoillaan kondensaattoriksi. Käytännön kaapelit eivät ole kylläkään rakenteeltaan lähelläkään kondensaattoria ja kelaakin ne muistuttavat vaan ollessaan rullalla kaupassa.

Kaiutinkaapeleiden virittelystä puhuttaessa voi kysyä, miksi ei kiinnitetä huomiota kaiuttimien jakosuodinkelojen ja varsinkin elementtien puhekelojen kuparilankaan, vaan siihen muutaman metrin pätkään johtoa, joka on kaiuttimien ulkopuolella. Kelat ja puhekelat on tehty aivan tavallisesta kuparilangasta, se on ohutta ja sitä on signaalitiellä kymmeniä metrejä.

Mikä olisi hyvä liitin kaiuttimille ?

Perinteinen kaiutinliitin tyyppi hifilaitteissa ovat olleet banaaniliittimet. Ne ovat tukevia, niihin saa kohtuullisen paksuja johtoja kiinni ja ne kestävät hyvin virtaa parikymmentä ampeeria. Turvallisuuspuolella heikkoina asioina ovat, että liittimissä kaiuttimeen menevä jännite on helposti kosketeltavissa (ei yleensä ongelma pienitehoisilla vahvistimilla, muuta suuritehoisissa on vaarallisia useiden kymmenien volttien jännitteitä) sekä se, että banaaniliitin sopii turhan hyvin verkkopistorasiaan. Turvallisuussyistä Eurooppalaiset sähköturvallisuusmääräykset ovat julistamassa banaaliliittimet pannaan hifilaitteissa. Tästä johtuen banaaniliittimien käytöstä kotihifilaitteista ollaan hiljalleen luopumassa (mm. naparuuvit joihin muuten saisi banaanin nätisti kiinni tukitaan päätyreiän täyttävällä muovitulpalla Eurooppaan menevissä vahvistimissa).

Banaaniliittimen hyvin korvaavat ratkaisut ovat kuitenkin valitettavan vähissä ja monesti hintavampia.

Monessa pienitehoisemmassa kotilaitteessa ei käytetä mitään erityisiä kaiutinliittimiä kaiutinjohdoissa, vaan johdot kytketään suoraan näille varattuihin pikaliittimiin. Isotehoisemmissa vahvistimissa ha hifistyneemmissä kaiuttimissa käytetään yleensä ruuvikiristeisiä naparuuveja, joihin saa kiinni paksummankin kaapelin. Näissä kummassakin liitintyypissä paljas johti työnnetään avattuun liittimeen reikään ja sen jälkeen johto kiritetään paikalleen.

Liikuteltavissa äänentoistojärjestelmissä kotioloissa hyvin toimivat banaaniliittimet ja naparuuvit ovat kauan olleet hankalakäyttöisiä. Näissä sovellutuksissa käytetään tyypillisesti liittimiä, joissa vähintään kaksi napaa, jolloin kaiutinsignaalit voidaan helposti kytkeä ja irrottaa yhdellä liittimellä. Pienitehoisemmissa musiikkivahvistimissa käytetään monesti 6.3 mm jakkeja kaiutinliittiminä. Nämä toimivatkin ihan hyvin parinsadan watin tehoihin asti ja ovat melko käteviä käytössä. 6.3 mm jakkien kanssa kannattaa muistaa, että metallikuorisissa jakeissa liitin tahtoo helposti tehdä oikosulun sillä hetkellä kun sitä liitetään liittimeen, joten kaiuttimien irrotukset ja kytkennät on parasta tehdä kun laitteista on virrat poissa, tai muuten on laitevaurion riski olemassa. 6.3 mm jakki kytketään kaiutinliittimenä siten, että runko on massa ja signaali liittimen kärjessä.

Ammattiaudiopuolella isommilla tehoilla alkaa kaiutinliittimessä kulkea vaarallisia jännitteitä (useita kymmeniä voltteja), joten kaiutinliittimen tulisi olla sellainen, että vaaralliset jännitteet eivät ole kosketeltavissa. Joissain sovellutuksissa käytetään XLR-liittimiä, mutta näistä ollaan nykyään aika pitkälle luovuttu. Nykypäivänä yleisimmäksi kaiutinliittimeksi ammattipuolella ovat tulleet SPEAKON-liittimet. SPEAKON on Neutrikin erityisesti kaiutinliittimeksi kehittämä pyöreä liitin. Tämä tukeva muovikuorinen liitin sisältää neljä kosketinta (olemassa myös 8 napainen versio), jotka kestävät parikymmentä ampeeria virtaa ja jännitettäkin parisataa volttia. Liittimen kontaktit ovat kosketussuojattuja ja liitin sisältää lukitusmahdollisuuden sekä hyvän vedonpoiston, joten se sopii erittäin hyvin ammattiaudion liittimeksi ja miksi ei myös kotihifiin. Lisää tietoa SPEAKON-liittimistä löytyy osoitteesta http://www.neutrik.com/Speakon.htm.

Tapahtuuko kuparisen tai hopeisten kaiutinkaapelin ja kultaisten kaiutinliittimien välillä joitain haitallisia kemiallisia reaktioita ?

Ihan sähkökemialliselta tarkastelukannalta kupari, hopea ja kulta ovat niin korkealla metallien jännitesarjassa ja vielä niin lähellä toisiaan, että en usko että hapettumis-pelkistymisreaktioita pääsee tuossa tapahtumaan järkevän ajanjakson aikana, jos liittimiä ei ole tarkoitus käyttää elektrolyyttiliuoksessa sopivan jännitteen läsnä ollessa. Mahdollisen hapettumisen lisäksi tuossa välissä ei kyllä mitään kemiallisia reaktioita tapahdu, jos ei muita aineita ole läsnä ja lämpötila pysyy normaaleissa lukemissa.

Hopea tai kupari joka tapauksessa on se metalli joka hapettuu, jos on hapettuakseen ja varsinkin kupari hapettuu jo niin voimakkaasti ilman vaikutuksesta, että ei sillä kulta-kontaktilla käytännössä mitään merkitystä ole.

Mikä on välijohtojen vaikutus äänentoistoon ?

Normaalien lyhyiden linjakaapelien vaikutus äänentoiston laatuun on hyvin vähäinen, kunhan kaapeli on jokseenkin järkevä ja tekee sen mitä pitää (kuljettaa sähkön ja ei ota vastaan merkittävästi ulkoisia häiriöitä). Kaapelien vaihtamisen vaikutus on tyypillisesti niin vähäinen, että eroa ei pysty kuulemaan normaalioloissa Monet väittävät kuulevansa kaapelien toistossa merkittäviä eroja, mutta tyypillisesti nämä kuunteluerot johtuvat siitä, että kuuntelupaikka hiukan siirtyy eri kuuntelusessioissa sekä äänen voimakkuudet eivät ole kuunteluissa ihan samat (kummallakin selvästi kuuluvampi vaikutus äänen kuin tyypillisellä kaapelivaihdolla). Lisäksi muistiin ei voi monestikaan täysin luottaa kuuntelukokemuksissa. Eikä psykoakustiikkaa kannata vähätellä, koska hyvin helposti paremmaksi uskottu (yleensä se kalliimpi) piuha yleensä kuullaan olevan se parempi. Jos muutaman kymmenen sentin piuha värittäisi ääntä niin pahasti että se on kuultavissa, silloinhan kaikki erillislaitteiden suunnittelijat ovat pahasti hakoteillä: Integroimalla kaikki yhteen, vältytään huonojen liittimien aiheuttamista häiriöistä varsin tehokkaasta ja kun signaalia kuljetetaan enimmän osan matkaa yhteisen metallikuoren sisällä, ei signaali ole alttiina edes sähkömagneettisille häiriöille (esim. GSM).

Uutisryhmän yleinen mielipide välijohdoista (poikkeuksiakin on joukossa): "Äänenlaadullisia eroja kannattaa viimeisenä lähteä hakemaan välijohdoista. Tärkeintä eroa välijohdoissa kai on liitimen liitosten kestävyys ja luotettavuus. Kunhan liittimet eivät pätki käytössä, liittimet eivät tee oikosulkuja ja liittimet sekä piuhan kupari eivät hapetu ajan kuluessa niin eipä maata järisyttäviä eroja ole välijohdoilla kuultavissa lyhyissä vedoissa."

Linjakaapeleissa ainoa paikka, joka voi jopa aiheuttaa kummallisia ja radikaaleja muutoksia ääneen on huonon kosketuksen tekevä RCA-liitin, joka aiheuttaa erilaisia säröjä ja häiriöitä huonon kontaktin takia. Huonon kosketuksen aiheuttamista virheistä pääsee eroon hankkimalla kaapelit joissa on kunnolliset liittimet ja välttämällä laitteita joiden takapaneeleissa on huonot liittimet. Kultaus suojaa liitimiä hapettumiselta mutta ei takaa liittimen muuta laatua.

Linjakaapelista ei kannata tehdä ylettömän pitkiä, koska kaapelin pituuden kasvaessa kapasitanssi kasvaa. Kapasitanssin kasvaminen johtaa korkeiden äänien vaimenemiseen. Tämä korkeiden äänien vaimentuminen on normaaleilla lyhyillä kaapeleilla (noin 1 metri) järkevästi suunniteltujen laitteiden kanssa desibelin murto-osia (ei kuulu käytännössä, pään siirtämisellä kuuntelupaikalla tai kaiuttimien kääntämisellä hiukan on suurempi vaikutus taajuustoistoon).

Jos äänilähde on huonosti suunniteltu (iso lähtöimpedanssi), niin pitkän (metrejä) isokapasitanssien kaapelin aiheuttama vaimentuma voi jo kuuluakin tarkkaan vertaillessa. Jos laitteiden laadusta ei ole varmuutta, kannattaa käyttää alle metrin mittaisia liitosjohtoja niin kapasitanssi ei ainakaan muodostu ongelmaksi halvallakaan kaapelilla. Pidemmillä kaapeleilla (esim. 5 metriset) kannattaa ehkä katsoa jotain hiukan peruskaapelia pienempikapasitanssista johtoa jos epäilee laitteiden lähtöimpedanssin olevan suuri. Tyypillisellä 5 metrin peruskaapelilla voi kaapelissa olla kapasitanssia luokkaa 500-1000pF, kun kalliimmissa huippukaapeleissa kapasitanssi on pienempi (jopa 1/10 osa peruskaapelista).

Osa ihmisistä on sitä mieltä, että kaikki rakenteelliset erot vaikuttavat kaapelin läpi kulkevaan signaaliin. Kaapelin rakenne vaikuttaa signaaliin, mutta sen vaikutukset ovat hyvin mitättömiä (ei kunnolla mitattavissa tai havaittavissa sokkokuuntelutesteissä) sen jälkeen kun laitteet ja kaapelit on jotensakin kunnollisia. Mieti järjellä mikä on sen viimeisen johtometrin vaikutus kokonaissointiin, kun studiossa signaalit ovat jo kulkeneet kymmeniä metrejä erilaisia kohtuullisen laatuisia kaapeleita pitkin (ammattiäänentoistolaitteistoissa välijohdot on yleensä tehty kohtuullisen laadukkaasta balansoidusta mikrofonikaapelista joka sekään ei maksa montaa kymppiä metriltä).

Johtojen kanssa ei ole kyse onko jotain pientä eroa (pieniä mitattavia eroja kaapeleihin saadaan, kun mitataan niitä oikein tarkkaan) vaan ovatko erot kuultavissa. Monelle High-endistille esteettinen tyyli on tärkeää, ja vaikuttaa omistajan kokonaistyytyväisyyteen laitteistostaan, jolloin musiikkikin tuntuu kuulostavan paremmalta. Monelle high-end nautinnon tärkeitä edellytyksiä (tiedostettuja tai tiedostamattomia) ovat laitteiston esteettinen olemus ja omistajan ylpeä varmuus, siitä että jokainen piuha ja mutteri on kalleinta high-end-laatua. Mutta valitettavasti pelkkä esteettisyys tai sen puute ei vaikuta varsinaiseen äänenlaatuun parantavasti eikä huonontavasti. Kuuntelunautintoon laitteiden ulkonäkö saattaa vaikuttaa vaikka ei äänenlaatuun olleenkaan, koska kuuntelutilanteessa on kysymys myös visuaalisesta tunteesta kuuloaistimuksen lisäksi.

Audiokaapeleihin ei liity sitä mystiikkaa. Monet high-end firmat mielellään myyvät mystiikkaa kalliilla hinnalla. Jokaisessa äänentoistoketjussa kaikkein epäideaalisin ja -lineaarisin lenkki on ihmiskorva. Joka ei taatusti kuule mitään sellaista, jota on perusteltu suurtaajuustekniikasta lainatuilla etenemiskaavoilla. Moni hyvin kalliiden piuhojen ostaja saattaa luulla, että äänenlaadussa todella tapahtuu huomattavaa paranemista kalliiden piuhojen myötä, vaikka äänenlaatu paraneekin lähinnä itsesuggestiolla. Kauniit laitteet, esteettiset piuhat jne. voivat kohentaa kuuntelunautintoa, mutta mitkään johdon kuoren värivalinnat eivät vaikuta äänenlaatuun, koska itse kuuloaistimuksen kannalta on aivan yhdentekevää, minkä värisillä laitteilla se ilma on saatu värähtelemään. Kultakorvaksi tuntuu moni muutenkin nostavan itsensä heppoisin perustein. On paljon helpompi kuulla mitä tahansa, kun jotakin todellista. Asioista voi loputtomasti olla jotain mieltä, mutta faktaakin on tarjolla, se on vain vaikeampaa ymmärrettävää ja tylsempää luettavaa kuin sateenkaaren väreissä kimaltelevat sanalliset proosa-arviot laitteista.

Yleisesti kaapelien vaihdossa unohdetaan myös se tosiasia, että tässä vaihto-operaatiossa ollaan vaihtamassa tyypillisesti vain hyvin pientä osaa signaalitiestä. Vajaan metrin mittaisen linjajohdon voi vaihtaa vahvistimen ja CD-soittimen välille, sen sijaan laitteiden piirikorttien tavallista kuparifoliota ja komponenttien jalkoja ei. Sitä kertyy helposti matkalle paljon enemmän.

Erikoiset rakenteet nostavat aina kaapelin valmistuskustannuksia ja valmistajan katteita, mutta eivät käytännössä paranna tai ylipäätään muuta kaapelien ääntä. Kohtuullisen laadukkaiden linjakaapelien vaihtamisen sijaan löydät laitteistostasi varmasti monta muuta paikkaa, johon rahat kannattaa mieluummin käyttää kuin erikoiskalliisiin välikaapeleihin. Ostamalla kunnollisen tukevat peruskaapelit ja sijoittamalla erikoiskaapeleista säästyneet rahat laadukkaampien muiden komponenttien ostamiseen niin pääset äänentoistossa parempaan tulokseen.

Myyttiä, jonka mukaan joku sinänsä hyvä kaapeli ei välittäisi äänisignaalia pisteestä a pisteeseen b yhtä puhtaasti, kuin joku toinen kaapeli, ei ole pystytty mitenkään todentamaan. Mitään järkiselitystä sille, miksi näin olisi, on vaikea edes kuvitella. Rajatiedon valossa kaikki on tietenkin mahdollista, joten uskokoon ken haluaa. Johtoihinkin saadaan kuulumaan eroja, kun uuden komponentin asentamisen mukana mieli virittyy uskomaan muutokseen. Kuuntelemalla vaihdon jälkeen uutta komponenttia korvat virittyvät tavallista tarkempaan kuunteluun - eroa löytyy! Taikasana on itsekuri: vanhaankin komponenttiin pitäisi vaihtaa takaisin toistuvasti ja kuunnella sitä yhtä virittyneesti - taas löytyy eroa! Siksipä niin usein, ymmärrettävästi, painotetaan sokkotestin merkitystä eri komponenttien testaamisessa.

Kunnollinen johdotus on toki perusteltavissa. Sen sijaan tuhansien markkojen satsausta esoteerisiin rautalankoihin paremman äänenlaadun toivossa ei voi pitää järki-investointina.

Nyrkkisääntönä kaapelien hankintaan jos haluat viritellä laitteistoa oikein kovasti on: kokeile ja kuuntele itse. Jos et kuule eroja, älä tuhlaa rahojasi. Jos kuulet eroja ja ne ovat mielestäsi pyydetyn rahan arvoisia, osta ne kaapelit. Jotkut ihmiset sanovat kuulevansa eroja riittävän hyvillä kaiuttimilla olipa niiden toisto siten tarkan autenttinen tai ei. Kumpi kuulluista vaihtoehdoista sitten on lähempänä autenttista ääntä on jo kokonaan toinen ongelma.

Millaisia äänenlaadullisia vaikutuksia linjakaapeleilla on ?

Hyvin pitkillä ja suurikapasitanssiset kaapelit vaimentavat korkeita ääniä, kun ne on kytketty suuri-impedanssisen lähdön omaavaan signaalilähteeseen. Lisäksi huonosti suojattuun kaapeliin pääsee helposti häiriöitä ympäristöstä. Huonot liittimet synnyttävät huonoja kosketuksia, jotka aiheuttavat helposti että häiriöitä pääsee systeemiin ja hapettuessa voiva synnyttää myös itse häiriöitä (mm. pätkintää ja säröä).

Asia on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että ei ole mitään järkeä lähteä paikkailemaan jotain muutaman tuhannen markan laitteistoa tuhansien kaapeleilla. Kaapeleissa varsinkin tuo hintaan nähden saatava etu katoaa todella nopeasti. Parin sadan ja monen tuhannen markan metrihintaisilla kaapeleilla ei ole juurikaan eroa, jos ne sähköisesti (R,L,C) ovat lähes samanlaatuisia. Mitkään erikoisrakenteet eivät myöskään estä kovinkaan tehokkaasti häiriöiden kytkeytymistä kaapeleihin. Häiriönpoistoa jos ajatellaan niin paljon tärkeämpää on huolehtia oikeista maadoitusjärjestelyistä ja mahdollisista radiohäiriönpoistoista (kaapeli ferriitin ympärille) jos on häiriöisellä alueella. Ja jos ympäristöhäiriöt ovat todella pahat, niin kannatta hankkiutua kokonaan eroon balansoimattomien liitäntöjen käytöstä ja käyttää balansoiduilla liitännöillä varustettuja laitteita, joten päästää eroon monesta balansoimattomia liitäntöjä vaivaavista häiriöongelmista kuin taikaiskusta.

Muutaman kympin metriltä maksava kolmois-suojattu riittänee varmasti siirtämään signaalin sähköteknisesti yhtä hyvin kuin parin tuhannen välijohto. Oikeassa kuuntelutilanteessa voi kyllä pieniä eroja olla, mutta kyllä ne erot hyvin toimivassa systeemissä ovat niin pieniä, ettei niistä juuri kannata puhua, paitsi leikillään. Yleensä kuullaan niitä eroja, joita halutaan, koska psykologiset seikat vaikuttavat paljon siihen, miltä mikäkin kuullostaa. Yleensä jopa sitten juuri ne ongelmalliset kohdat tuntuvat paranevan kuin taikaiskusta kun haetaan sitä parannusta lisätarvikkeilla. Helposti myös tapahtuu niin, että mitä kalliimpi niin sen enemmän saadaan parannusta.

Jos siis luulet, että kaapeleilla eroja saa aikaan, myös melko varmasti kuulet ne erot kun oikein tarkkaan kuuntelet. Silloin myös tarvitset kalliit kaapelit, muuten et tule onnelliseksi. Jos taas et usko, etkä tällöin myös kuule, ole onnellinen, sillä voit tulla onnelliseksi halvemmalla. Olkaamme siis kaikki onnellisia ja uskokaamme sitä mitä kuulemme, ja kuulkaamme mitä uskomme.

Ihan hyvä nyrkkisääntö kaapelien hinnalle on, että kaapeloinnin hinnaksi voisi tulla noin 10-15% koko laitteiston hinnasta. Kaapelien ja varsinkin liittimien laaduista ei kannata turhan paljon tinkiä, mutta ei maksaakaan mitään kohtuuttomia ylihintoja. Tällä hinnalla saa jo ihan kelpoiset johdot, jotka ovat ainakin samaa tasoa muidenkin laitteiden kanssa, ja voit keskittyä rauhassa nauttimaan musiikista.

Onko linjakaapelien kapasitansseille olemassa joitain luokituksia ?

Jotkin johtojen valmistaja kertovat tuotteensa kapasitanssia, yleensä johtomateriaalin kapasitanssina pikofaradi/metri.

Kaapeleiden mittausarvoista puhuttaessa Stereoplay-lehti jakaa RCA johdot kolmeen ryhmään suosituksissaan:

  • 1.) Johdot, joiden kapasitanssi on alle 90 pikofaradia/metri: Soveltuvat kaikille laitteille, myös niille joiden antovastus on enemmän kuin 2 kOhm. Suositus laitteille, joiden antovastusta ei tunneta, sekä MM-rasioilla varustetuille levysoittimille.
  • 2.) Kapasitanssi 90-150 pF/m: Suositeltava laitteille, joiden antovastus on enintään 2kOhmia. Suuri enemmistö laitteista ja kaapeleista kuuluu tähän luokkaan.
  • 3.) Kapasitanssi yli 150 pF/m: ainoastaan laitteille, joiden antovastus on alle 500 ohmia. Suuren johtimen poikkileikkauksen ja alhaisemman induktanssin johdosta soveltuu myös MC-rasioilla varustetulle levysoittimelle.

Miksi joissain audiokaapeleissa on nuolet miten päin ne pitää kytkeä ?

Audiokaapeleissa kulkeva signaali on vaihtojännitettä, eli se vaihtaa suuntaansa siinä menevän äänisignaalin mukana. Itse kaapelimateriaali ei siis käyttäydy eri tavalla riippuen kummin päin kaapelit kytketään. Eli nuolilla pelkässä puhtaassa kaapelissa ei ole mitään käytännön merkitystä. Joissain valmiissa laitteiden välijohdoissa käytetään eritystä maadoitusjärjestelyä, jossa uloin suojakuori on maadoitettu vaan toisesta päästä. Asettamalla kaapelin siten, että signaalin suunta (lähteestä vahvistimeen)on nuolen osoittamaan saadaan tuo kaapelin maadoitus niin päin kun kaapelin suunnittelija on sen tarkoittanut (esimerkiksi Monster Cable maadoittaa kaapelit lähtöpäästä). Se onko merkitystä ovatko kaikki laitteiden kaapelit maadoitettu lähtö- tai tulopäästä on vaikea sanoa, mutta ei sillä suurta merkitystä ole, koska maailmalla on kaksi koulukuntaa vastakkaisin mielipitein (ja kummallekin ratkaisulle on perustelunsa). Eli kaapelin laittaminen toisin päin kun nuolessa on esitetty ei ole mitenkään vakava ongelma, mutta jos kerran kaapelissa on joku merkintä miten päin sitä suositellaan, niin lienee paras laittaa kaapeli niin päin valmistaja on suunnitellut ellei ole hyvää syytä tehdä toisin.

Onko hyvin paksujen linjakaapelien käytöstä jotain haittaa ?

Periaatteessa äänelle on ihan sama onko kaapeli paksu vai ohut. Kaapelin paksuuden ongelma, jos niitä on ovat lähinnä mekaanisia. Hyvin paksusta ja raskaasta RCA-piuhasta saattaa olla jopa harmia, siinä kun raskas kaapeli aiheuttaa jo aikamoisen väännön RCA-liittimeen, ellei kaapelia ole erikseen tuettu. Raskailla kaapeleilla olisi järkevintä käyttää jotain kierrelukittavia liittimiä. Lisäksi jos laitteessa liitin on suoraan juotettu paino piirilevyyn kannattaa kaikkein raskaimpia kaapeleita varoa, sillä hyvin raskaan kaapelin aiheuttama vääntö ennen pitkää vaurioittaa painopiirilevyä tai liittimen juotoksia.

Kuullostavatko kullatut audiokaapelien liittimet paremmille ?

Kultauksella ei ole merkitystä kaapelien äänenlaatuun. Kultauksen ainut tekninen ominaisuus on, että kultaus suojaa liitintä hapettumiselta. Toinen kultauksen tärkeä merkitys on että kullatut liittimet näyttävät kauniille ja moni hifiharrastaja on valmis maksamaan niistä paljon kovemman hinnan, koska ne näyttävät paremmille.

Mitä merkitystä on happivapaalla kuparilla audiokaapeleissa ?

Happivapaa kaapeli on muuten vuosien takainen markkinointitermi, joka edelleen kummittelee. Tänä päivänä tuskin yksikään kaapeli, niin halpa kuin kallis, on tehty muusta kuin hapettomasta kuparista. Miksi? Siksi, että teollinen tekoprosessi nyt vain on sellainen, että kaikki kuparijohdot ovat hapettomia automaattisesti.

Jos kaapelissa ei ole sisällä happea, niin kaapelin johdossa ei tapahdu korroosiota sisällä päin. Eli happivapaan kaapeli käytön ainoa merkitys on, että kaapelin käytössä tapahtuva hapettuminen on hitaampaa (olettavasti jonkin verran pidempi kaapelin ikä). Koska happivapaa kupari on puhtaanpaa voisi olettaa, että sen resistanssi on pikkiriikkisen pienempi kuin jonkin verran happea sisältävän kuparin (jota ei kyllä enää kaapeleissa pahemmin käytetä).

Voiko laitteen virtakaapelin vaihdolla vaikuttaa tuntuvasti ääneen ?

Näissä virtakaapelihömpötyksissä on sama periaatteellinen ongelma kuin kaikkien kaapelikuunteluiden kanssa. Vaihdetaan vain sitä täysin mitättömän pituista pätkää, joka pystytään vaihtamaan. Ei esimerkiksi vaihdeta verkkomuuntajan kymmenien metrien pituista käämilankaa puhumattakaan talon sähkökaapeloinnista. Niin kuin se sähkö jotenkin vain olisi siinä pistorasiassa.

Sähkö tulee sähköverkosta monen kytkinkentän ja muun vempeleen kautta kilometrien pituisia ilma- ja maakaapeleita pitkin. Tavallista 230 volttiakin johtaa melkoinen metrimäärä suojaamatonta hapekasta (sekä kupari- että alumiini) johtoa talon läheisyydessä maan alla ja talon seinissä ennen sitä pistorasiaa. Miksiköhän viimeinen kaksi metriä olisi jotenkin olennaista tässä ketjussa?

Mitä käyttöä milläkin nastalla on 3-napaisessa XLR-liittimessä audiokäytössä ?

Linjatasoiset balansoidut liitännät:

  • Jenkkityyli on: 1)Maa 2)positiivinen 3)negatiivinen
  • Englantilainen tyyli: 1)Maa 2)negatiivinen 3)positiivinen

Kaiutinliitännöissä on käytössä vähän minkälaista sattuu kytkentätapoja. Yleisimmät kuitenkin seuraavat:

  • USA: 1)- 2)+
  • Englanti: 1)- 3)+

XLR-liittimien runkoa ei käytetä eikä kytketä sähköisesti vaikka se on joissain XLR-liittimissä mahdollista.

Miten johdotan RCA-liittimen mikrofonikaapeliin tai vastaavaan suojattuun parikaapeliin ?

Yksi mahdollisuus on kytkeä johdon suoja liittimien ulkonastoihin ja käyttää sisäjohtimia itse signaalille. Tämä on toimiva konsti, mutta ei paras tälle kaapelityypille.

Parempi tapa johdottaa suojattu parikaapeli on tehdä johdotus seuraavasti: toinen karva liittimen keskitappiin ja toinen liittimen ulkokuoreen sekä suojavaippa kytketään VAIN toisessa päässä liittimen ulkokuoreen. Seuraava kuva havainnollistaa kytkentää:


Liitin1                                   Liitin2

kuoreen--------suojasukka-------------------IRTI

kuoreen============johdin=================kuoreen

"kuuma"============johdin (+)============="kuuma"
                                                       

Tällaista kaapelikytkentää kutsuvat jotkut hifikaapelien valmistajat balansoiduksi RCA-piuhaksi (vaikka se ei ole ihan oikeasti balansoitu).

Huononeeko ääni kun kytken RCA-liittimen signaalin XLR-liittimeen ?

Ääni ei huonone kun kytket RCA-liittimen maan (kuori) XLR:n nastoihin 1 ja 3 sekä RCA-liittimen signaalin (keskinasta) XLR-liittimen nastaan 2. Tämä kytkentä toimii vähintäänkin yhtä hyvin kun RCA-liitinkin. Ainoa ongelma saattaa olla, että ammattilaislaitteiden XLR-sisääntuloissa nimellinen taso on suurempi kuin kotilaitteiden linjatasoisessa RCA:ssa, joten voi olla, että RCA:sta et saa tarpeeksi paljon tasoa. Kaikissa hifi-laitteissa, joissa on XLR inputit, ei noudateta ammattilaitteiden suurempia tasoja, joten jos olet liittämässä esimerkiksi esivahvistinta päätevahvistimeen, voi olla, että tätä tasoero-ongelmaa ei ilmene. Joissain laitteissa (esimerkiksi mikserit) on sisääntuloissa herkkyyssäädin, jolla laite saadaan toimimaan kunnolla monien eri signaalitasoja käyttävien laitteiden kanssa.

Kokeile edellä esitettyä kytkentää. Jos taso ei yksinkertaisesti riitä, joudut rakentamaan/hankkimaan väliin yksinkertaisen kytkennän, joka nostaa signaalin tason sopivaksi ja samalla sen voi myös tehdä symmetriseksi (balansoiduksi), jos haluaa. Muutamien metrien (5-10 m) kaapeleilla häiriöt tuskin ovat vielä kotioloissa ongelma, vaikka linja ei olisikaan balansoitu. Kaapelin suojavaippa saisi olla pidemmillä kaapeleilla mahdollisimman tiheä, koska tiheä suojavaippa suojaa paremmin häiriöiltä (yleisimmin matalaa brummia).

Miten teen oikeanlaiset välijohdot 6.3 mm jakeilla, RCA-liittimillä ja XLR-liittimillä varustettujen laitteiden väliin ?

RaneNote 110 osoitteessa http://www.rane.com/note110.htm sisältää kuvaukset tarvittavista kaapeleista. Näiden ohjeiden avulla voit itse rakentaa oikeanlaiset välikaapelit.

Miten linjatasoinen stereosignaali muutetaan monoksi oikeaoppisesti ?

Linjatasoisten vasemman ja oikean kanavan signaalijohtojen suoraan yhdistäminen ei ole se oikea tapa. Suoraan yhdistäminen oikosulkee kaksi signaalilähtöä yhteen mikä kuormittaa kumpaakin lähtöä ja synnyttää näin säröä. Oikea tapa yhdistää kaksi lähtöä yhdeksi on kytkeä kummankin lähdön kanssa sarjaan muutaman kilo-ohmin vastus ja sitten yhdistää nämä signaalit. Nuo vastukset estävät että lähtöjä ei kuormiteta liikaa eivätkä kuitenkaan vaimenna liikaa signaalia. Alla oleva kuva selventää kytkentää:


        VASEN   -------\/\/\/\---+
                ---+   R1  2K2   +------------ MONO ULOS
                   |             |       +----
        OIKEA   -------\/\/\/\---+       |
                ---+   R2  2K2           |
                    |             (suoja) |
                   +---------------------+    

Kytkentä ei ole kamalan tarkka komponenttiarvoille. Vastuksien R1 ja R2 paikalla voi käyttää ihan hyvin mitä tahansa vastusarvoa 1 kohm ja 10 kohm väliltä, kunhan R1 ja R2 ovat suunnilleen saman suuruiset. Tämän kytkennän lähtöimpedanssi on melkoisen suuri (muutamia kilo-ohmeja) eikä sillä kannata ohjata pitkää kaapelia tai korkeimmat taajuudet saattavat vaimentua. Jos käytät tätä kytkentää, niin on parasta sijoittaa se lähelle monosignaalia haluavan laitteen sisääntuloa, jolloin kytkennän ja laitteen välissä oleva kaapeli ei aiheuta mitään ongelmia.

Jos haluat kytkennän, jossa on suurempi ottoimpedanssi ja pienempi lähtöimpedanssi, niin sitten tällainen yksinkertainen passiivinen summauskytkentä ei ole enää riittävä täyttämään vaatimuksia. Nämä paremmat suoritusarvot saat jos rakennat kytkennästä aktiivisen. Aktiivinen kytkentä koostuisi yhdestä operaatiovahvistimesta muodostuvasta summausvahvistimesta. Summausvahvistimen esimerkkikytkentöjä löytyy melkein jokaisesta elektroniikkaa opettavasta kirjasta.

Miten saan kytkettyä linjatasoisen äänilähteen phono-sisääntuloon ?

Phono-sisääntulo on tarkoitettu levysoittimen liittämistä varten. Jos tähän sisääntuloon kytketään suoraan linjatasoinen signaali, niin ääni säröytyy ja vääristyy voimakkaasti, koska levysoitinliitäntä on tehty muutamien millivolttien signaalitasoille ja levysoitinliitännän esivahvistin sisältää RIAA-suotimen. Jotta äänisignaali saataisiin kunnolla toistettua levysoitinliitännän kautta pitää rakentaa sovituskytkentä joka pudottaa signaalitasot oikeiksi ja tekee lisäksi vastakkaisen suodatuksen kuin tuo esivahvistimessa oleva RIAA-suodatin. Ohjeet yhteen tällaiseen kytkentään löytyvät osoitteesta http://www.hut.fi/Misc/Electronics/circuits/phono.html.

Jos olet tottunut värkkäilemään kolvin kanssa ja muuttelemaan laitteitasi, niin välisovitinta äänenlaadullisesti parempi ratkaisu on ohittaa stereoissa oleva RIAA-kytkennän sisältävä levysoitinliitännän esivahvistinosa. Jos esimerkiksi löydät ohjelmavalintakytkimestä kohdan, johon tulee johdot levysoitinosastolta, niin ei muuta kuin vedät piuhat liittimiltä suoraan valintakytkimelle. Jos tätä ei löydy helposti, niin sitten tarvitset laitteesi kytkentäkaaviot koska arvaillen kokeilemalla saa helposti aikaan vaan vaurioita joita on kallis korjata jälkikäteen. Tämän muutoksen jälkeen ei tietenkään enää onnistu (vinyyli)levyjen soitto ja jos laitteessa oli takuuta ennen muutosta niin se raukesi kun menit itse aukomaan laitteitasi.

Mikä on DI-box ?

DI-box on pidemmältä nimeltään "Direct Injection Box". Sen tarkoituksena on muuttaa linjatasoinen (esim. basso tai keyboardit) balansoiduksi mikkitasoiseksi signaaliksi, joka saadaan helposti kiinni miksauspöytään. DI-box on yleensä toteutettu muuntajalla, mutta on olemassa myös elektronisia DI-bokseja.

Onko siinnä korvinkuultavaa eroa kytkenkö CD/MD-soittimen vahvistimeeni digitaalisesta vai analogisesta lähdöstä ?

Mitään kovin olennaista eroa äänessä ei ole odotettavissa, riippumatta liitäntätavasta. Jos molemmat ovat perustason laitteita, ei liene suurta merkitystä kummalla tavalla DA-muunnoksen teet. Aina on mahdollista, että jommassa kummassa on selkeä virhe taajuusvasteessa tai toinen kohisee enemmän. Tämä selviää mittaamalla tai helpommin kuuntelemalla.

Millainen kaapeli S/PDIF-liitäntään ?

S/PDIF-liitännässä (esim. CD-MD kytkentä) on n aivan sama, mikä se kaapeli on laadultaan, jos se toimii. Äänenlaatu toimiva kaapeli ei muuta mitenkään, varsinkaan kopioinnissa laitteelta toiselle. Yleensä jo halpa RCA-piuha riittää, mutta jos yhteys pätkii ja ritisee (laitteiden sovitus tavallista kriittisempi), pitää käyttää oikeaa, impedanssiltaan 75 ohmin kaapelia.

S/PDIF-liitäntä on suunniteltu käyttämään 75 ohmin koaksiaalikaapelia. Tämä on samaa kuin käytetään videosignaalin siirtoon, joten RCA-liittimin varustettu videokaapeli on mitä parhain S/PDIF-kaapeli. Käytännössä jopa tavallinen parin metrin RCA-piuha voi siirtää S/P DIF-bittivirran täysin muuttumattomana ja ongelmitta koneesta toiseen, oli se sitten CD, DAT tai tietokone. Riippuen laitteiden ominaisuuksista toisien laitteiden kanssa tavallinen RCA-piuha ei toimi kunnolla, vaan varmaan toimintaan tarvitaan 75 ohmin koaksiaalikaapelia. Hyvällä koaksiaalikaapelilla kymmenenkin metriä voi toimia, vaikka speksi puhuu maksimissaan 5 metristä.

Äänenlaatu ei "kärsi" tuosta kaapelista, vaikka sellaistakin käsitystä on liikkeelle laskettu, että digitaalisiirroissa ääni voisi muka jotenkin korvinkuultavasti heikentyä, stereokuva kaventua, bassot löystyä tms. Älkää hyvät ihmiset uskoko kaikkea mitä jotkut sanovat! Äänenlaadun heikentyminen digitaalisiirrossa on bitti-tyyppistä, jos yhteys toimii, ääni on muuttumaton. Jos yhteys ei toimi, ääni katkeilee tai rätisee, siinä on naksahteluja tms. Eli heikkenee niin paljon, että kuka tahansa sen huomaa ja laitteisto tuntuu vialliselta.

Tee se itse vinkki: Optisella kaapelilla jokainen voi kokeilla tämän itse. Kun yhteys pelaa, irrottaa kaapelin varovasti liittimestään ja vetää sitä milli kerrallaan ulospäin (näin signaali heikkenee). Jossakin vaiheessa valoa ei enää "hyppää" tarpeeksi, vaan ääneen tulee rätinää ja risahteluja. Lopuksi se katkeaa kuin veitsellä leikaten.

Onko eroa käytäkö S/PDIF-signaalin (CD-soittimen tai DVD-soittimen digitaalilähtö) siirrossa valokuitua tai koaksiaaliliitäntää ?

Ihan vapaasti voit käyttää kumpaa liitäntää vaan. Niillä ei ole toiminnan tai äänenlaadun kannalta mitään eroa, koska kummassakin liitännät siirtävät täysin samaa digitaalisignaalia: toinen siirtää sen sähköisessä muodossa ja toinen taas valopulsseina. Kunhan bitit siirtyvät laitteesta toiseen oikein niin äänenlaatukin on niin hyvä kuin mahdollista.

Optisen liitännän suurimpana etuna on, että laitteiden välille ei synny suoraa galvaanista yhteyttä, joka voi joissain tilanteissa synnyttää hurinaongelmia (eipä tarvitsisi koaksiaaliliitännänkään niitä synnyttää jos kaikki vehkeet olisi tältä osin suunniteltu järkevästi). Optisen liitännän haittoina on korkeampi hinta (lisää elektroniikkaa ja kalliimpi kaapeli) sekä lyhyempi maksimi siirtoetäisyys (käytetyssä muovikuitukaapelissa valo vaimenee paljon nopeammin kuin sähkösignaali kaapelissa).

Koaksiaaliliitännän etuina on yksinkertaisempi rakenne ja edullisempi hinta sekä että se toimii paria metriä pidemmilläkin yhteyksillä. Haittana ainoastaan joidenkin laitteiden kanssa joskus syntyvät maalenkkiongelmat.

Millaisia virheitä digitaalikaapeli voi aiheuttaa ääneen ?

Digitaalikaapeli ei pysty aiheuttamaan mitään kovin merkittäviä virheitä, tai sitten niitä on niin paljon, että homma kyllä kuuluu. Kun digitaalisiirto joko toimii, niin se siirtää kaiken datan kunnolla ja muuttumattomana laitteesta toiseen.

Jos jostain syystä digitaalikaapeli aiheuttaisi bittivirheitä (voimakas ulkoinen häiriö tai aivan sopimaton kaapeli), niin tällaiset virheet kyllä kuuluvat ja huomataan selvästi. Riittää, että yksi näyte on yhden bitin verran hiukan pielessä, niin seurauksena on kuultava napsahdus (yleensä heikko mutta selvä). Jos jokin biteistä muuttuu ykkösestä nollaksi, niin silloin niistä muodostettava yksittäinen 16 bitin näyte muuttuu todennäköisesti hyvin paljon, ja seurauksena on hyvin voimakas napsaus.

Digitaalisiirroissa, siis tallentimelta toiselle tallentimelle, ei ole edes teoriassa mahdollisuutta sellaisiin virheisiin, mitä ns. high-end-piireissä kovasti kuunnellaan ja kuvaillaan runsaalla määrällä adjektiiveja. Oletettavasti ongelma on niissä high-end -ihmisissä, joiden täytyy kuulla kaikessa eroa, koska muutenhan he voisivat myydä kalliit laitteensa ja unohtaa koko harrastuksen.

Yhtäkään pitävää todistetta ei vielä ole ns. mystisistä eroista. Digitaalitekniikka on vielä siitä kiusallisen "tylsää", että siinä kaikki on eksaktia, ei jää edes spekuloinnin varaa, kuten analogisessa tekniikassa. Jos yhteys toimii, bitit siirtyvät muuttumattomina. Jos yhteys ei toimi, ei kuulu mitään. Jos ollaan toiminnan rajalla, kuuluu ritinää ja rätinää. (voit kokeilla tätä esimerkiksi irrottamalla valokaapelin varovasti ja vetämällä sitä äärimmäisen hitaasti ulos).

Jos yhteys toimii, kaikki bitit siirtyvät oikein paikasta toiseen. Jos jostakin syystä jokin bitti menisi pieleen, kuuluu napsaus, koska aaltomuotoon tulee nopea terävä muutos. Se bitti voi olla mikä tahansa 16:ta, ja muutos voi olla siksi suurikin ja napsu voimakas. Muuta äänelle ei tapahdu siirtovirheissä. S/PDIF ja ammattipuolen vastaavassa AES/EBU-liitännässä ei käytetä mitään virheenkorjausta tai uudelleenlähetystä. Signaalissa on ainoastaan pariteettiin perustuva virheentarkistus, jonka avulla voidaan virheen tapahtuminen havaita, mutta sitä ei voida korjata.

Kun bitit siirtyvät mediasta toiseen virheettömästi, on kopio täydellinen. Niin kuin tämä tekstinikin, joka päätyy teidän luettavaksi hyvinkin monimutkaisen siirtoketjun läpi, ja silti kaikki merkit ovat oikein, myös kirjoitusvirheeni. Digitaalisen tiedonsiirron faktat eivät lennä taivaan tuuliin sen vuoksi, että siirrettävät bitit sattuvat edustamaan musiikkia.

Tässä digitaalitekniikan täyttämässä maailmassa ei toimisi paljon mikään, jos edes näin yksinkertainen ja alkeellinen digitaalinen siirtotie, kuin S/PDIF olisi niin epävarma kuin annetaan monasti ymmärtää. Tietokoneissa ja televerkoissa kulkee paljon nopeampia vastaavia signaaleita, ja sielläkin bitit siirtyvät hyvin ilman mitään high-end-kaapeleita.

Pyörittimestä muuntimeen on ainoa väli, jossa edes teoriassa voi tapahtua jotain. High-end-vehkeissä pyöritin ja muunnin on usein erotettu toisistaan, ja siitä se ongelma syntyy, teoriassa (mm. jitteriongelma). Kaikkinainen signaalinsiirto ja muunnokset toki lisäävät datasignaalin aikavirheitä ja kohinaa, Mutta kokonaan toinen kysymys on vaikuttavatko häiriöt väylässä välitettyyn äänisignaaliin kuultavasti. Käytännössä teoriatason ongelmia ei vain saada kuuluville, jos asiaa tutkitaan AB-tyyppisillä sokkotesteillä. Monet High-End-piirit vaan eivät vaan eivät halua turvautua sokkotesteihin, vaikka ne ovat ainut luotettava tapa kuunnella todellisia äänenlaadullisia eroja eikä laitteiden mielikuvia. Jitterin aiheuttama kohinan kasvu on jossakin -105-120 dB tasolla alle nollan. Tarvitaan siis todella kunnolliset mittalaitteet, että tuota voitaisiin mitata (pelkkä PC:n äänikortti ja softa ei riitä). Yksikään CD-levy ei ole lähellekään noin kohinaton, edes SBM- ja muut kohinamuokatut levyt. Eli digitaalikaapelin mahdollista jitteriä, eli lisääntynyttä kohinaa ei kuule kukaan, koska se ei kuulu.

High-end laitteiden kanssa digitaalikaapelit toimivat kuten halvempienkin kanssa. Samanlainen elektroniikka niissä pumppaa bittejä eteenpäin, usein vielä ostettu joltakin suurelta massavalmistajalta. Digitaalikaapeli kun on harvinaisen passiivinen väline, sen pitää vain välittää 0 volttia tai 0,75 volttia niin, että ne erottuvat toisistaan.

Asioita tarkasteltaessa on tärkeää ymmärtää digitaalisen ja analogisen siirron ero. Analogipiuhassa on ihan "normaalia" että piuha aiheuttaa kohinaa, taajuusvasteen muutoksia yms. Digitaalisessa piuhassa tällaiset muutokset vaatisivat piuhalta muistia, laskutoimituksia ja pientä tekoälyä, enkä ainakaan vielä ole moiseen piuhaan törmännyt.

Esimerkiksi tavallinen kohina jota analogipiuhat (ja kaikki analogikomponentit) aiheuttavat vaatisi sen, että digitaalipiuha muuttelisi jokaisesta samplesta aina muutamaa vähiten merkitsevää bittiä miten sattuu, mutta jättäisi muut bitit rauhaan. Jos piuha vahingossa muuttaisikin eniten merkitseviä bittejä, ei tuloksena enää olisikaan mitään kohinaa vaan kamalaa ritinää joka ei kyllä jää ei-hifisteiltäkään huomaamatta.

Diskanttien tai bassojen katoaminen, stereokuvan kaventuminen yms. taas vaatisivat jo sellaisia laskutoimituksia etteivät ne ihan noin vaan paria bittiä muuttelemalla onnistuisikaan. Yritäpä itse kirjoittaa paperille sarja ykkösiä ja nollia ja mieti sitten mitä ykkösiä pitäisi muuttaa nolliksi ja päinvastoin jotta saisit diskantteja vähennettyä ? :) Toki se onnistuisi jos tietäisit mikä bitti on mikäkin, mutta kun ei piuhakaan tiedä.

Sähkön suuresta nopeudesta johtuen käytännössä koko muutaman metrin digitaalipiuha on aina jollain tietyllä ajanhetkellä vain kahdessa mahdollisessa tilassa: ykkösessä tai nollassa. Piuha on tyhmä: se vain muuttaa tilaansa ykkösestä nollaksi ja päinvastoin. Sillä ei ole mitään aavistusta siitä milloin sitä pitkin menee jokin kontrollibitti, milloin audiodataa, milloin enemmän merkitsevä bitti, milloin vähemmän merkitsevä yms. Kun se vaihtaa tilaansa, se myös unohtaa edellisen bitin saman tien. Piuha ei osaa laskea että "vaihdanpa piruuttani vain joka kuudennentoista samplebitin ja aiheutan näin kohinaa ääneen, häh hää!".

Huono piuha vaikeuttaa vastaanottavan laitteen 1/0-tunnistusta, mutta niin kauan kuin vastaanottava laite tulkitsee ykköset ykkösiksi ja nollat nolliksi, ei sillä ole mitään väliä. Käytännössä huvin lyhyillä piuhoilla mikä tahansa paukkulanka toimii, mutta kun kaapelin pituus kasaa suuremmaksi, niin kaapeli alkaa "pyöristää" teräviä bittien reunoja. Kun signaalia siirretään pitempiä matkoja niin kaapelin laadullakin on jo merkitystä. Laadulla tarkoitan kaapelin nimellisimpedanssin tarkkuutta ja suurtaajuusominaisuuksia. Vaikka huono piuha pyöristäisikin pulssia ja heikentäisi signaalin tasoa, tiettyyn rajaan asti se ei vaikuta äänenlaatuun millään tavalla. Jos taso sitten tosiaan huononee niin paljon että vastaanottava laite alkaa tehdä mokia ykkösten ja nollien tunnistamisessa, silloin kyseessä ei ole mikään äänenlaadun tasainen heikkeneminen, vaan niin kamalat häiriöt äänessä että tyhmempikin sen kuulee.

Jos digitaalikaapeleille saadaan eroja hurinoiden tai äänen avaruuden välille, niin ei niihin syyksi oikein muuta keksi, kuin että kaapeleiden maadoitusominaisuudet ovat ehkä hieman erilaiset, ja tästä johtuen laitteissa piilevät maalinkit tai laitteiden runkojen jännitetasojen yhdistyminen kaapeleiden kautta toisiinsa saattaa aiheuttaa hieman eroja ääneen jossain ääritapauksissa johtuen kaupallisten laitteiden analogiapuolten kompromisseista. Eli toisella hurisee hieman kovempaa kuin toisella jne. Tai sitten osa kaapeleista on digitaalisen signaalin siirtämiseen sopimattomia, väärä niiden impedanssi saa aikaan heijastumia ja tätä kautta bittivirheitä, jotka kuuluvat äänessä yleensä kuitenkin niin selvästi, että huomaa systeemissä olevan todellakin jotain pielessä. Digitaalikaapeleita testattaessa pitäisi mitata bittivirheitä eikä kuunnella ääntä, johon vaikuttaa paljon muutkin asiat kuin tuin kaapelin ominaisuudet siirtää digitaalisignaalia virheettömästi perille.

Onko optinen yhteys digitaalisen kopion lopputuloksen kannalta parempi kuin koaksiaalinen yhteys?

Niin koaksiaali-, kuin optisessakin kaapelissakin digitaalinen data kulkee saman IEC-958-standardin (entinen nimi S/PDIF) mukaisesti sarjamuotoisena. Digitaalisignaalin kopioinnissa ei mitään merkitystä, kumpaa liitäntää käytät. Olennaista on, että siirto toimii virheettä. Jos siirtoyhteys ei toimi, tulee virheellisiä bittejä ja se merkitsee käytännössä teräviä napsauksia, sillä aaltomuotoon kuulumaton bitti tekee jatkuvaan aaltoon liian jyrkän muutoksen, siitä tulee transientti eli napsaus. Yleensä soittimien ja tallentimien optisen ja koaksiaalisen liitännän ero komponenttitasolla on olematon. Sama signaali tulee koneen uumenista molempiin liittimiin, ainoastaan siirtotie on erilainen ja siihen tarvitaan joitakin eri komponentteja. Kannattaa muistaa, että jitterillä ei ole edes teoriassa mitään merkitystä silloin, kun tehdään digitaalisia kopioita.

Mitä merkitystä jitterillä on ?

Siirrosta tallentimelta toiselle, jitter ei merkitse mitään, kunhan on niissä rajoissa että data siirtyy oikein.

Jitteriä pitää mitata ja tutkia kuten kaikkea muutakin CD-soittimeen liittyvää, soittimen/muuntimen analogisesta ulostulosta, sieltä mistä ääni tulee ulos ja mitä kuunnellaan. Ainoastaan A/D ja D/A-muunnokset ovat ovat herkkiä jitterille. Jos sisään tulevan signaalin reunan paikka vaihtelee ajallisesti sen oletettuun paikkaan nähden satunnaisesti, DA-muuntimen kohinataso nousee. Jitter tuottaa muunnintyypistä riippuen jatkuvaa tai musiikkia "seuraavaa" kohinaa. Joissain vanhemmissa laitteissa jitter aiheutti tavallista voimakkaampaa pohjakohinaa ilman signaalia.

Jitteriä ei voi irrottaa irralleen muista digitaaliketjussa tapahtuvista virheistä. Esimerkiksi sellaisessa CD-soittimessa joka on niin huonosti tehty, että jitteriä jotenkin olisi kuultavaksi asti, se sekoittuu osaksi yleistä kohinaa, häiriösignaaleja, digitaalista "roskaa" ja muuntimien epälineaarisuutta. Mikä häiriön osa aiheutuu mistä, on mahdotonta selvittää.

Erilaiset stereokuvan elämiset, kaventumiset, basson löystymiset, diskantin kireydet ym. taas eivät kuulu asiaan jitteristä puhuttaessa. Jitterin yhteydessä puhutaan huonoimmassakin tapauksessa kuitenkin hyvin heikoista signaalitasoista, joilla jotakin tapahtuu. Korva on tunnetusti huono mittari tällaisille ilmiöille. Jäitä hattuun ja kriittisyyttä siihen, mitä kuulee ja lukee. Lisää jitteriasiaa löytyy osoitteesta http://www.digido.com/jitteressay.html. Kannattaa lukea tämäkin artikkeli kriittisesti, vaikka siinä on paljon ihan oikeaa asiaakin.

Mistä johtuu että optinen digitaaliliitäntä toimii ainoastaan jos vedän optisen piuhan hiukan ulos laitteen liittimestä ?

Lähettävän laitteen valo voi olla liian kirkas vastaanottavan laitteen optovastaanottimelle, jolloin vastaanotin yliohjautuu niin pahasti, että bittivirran aaltomuoto vääristyy pahasti. Ongelma korjaantui tuolla kaapelin vetämisellä ulospäin, koska kyseinen operaatio aiheutti vaimentumista optiseen signaaliin. Tähän ongelmaan voisit kokeilla valoa vaimentavaa suodinta valokaapelin ja vastaanottavan laitteen välissä (vaikka tummentamalla kuidun päätä vesiliukoisella tussilla).

Mistä löydän rakennusohjeet sovittimelle optisen ja koaksiaalisen S/PDIF-liitännän välille ?

Elektor Electronicsin (UK-edition) numerossa April 1997 on julkaistu rakennusohje tällaiselle kytkennälle. Rakennusohjeita yksinkertaiselle optiselle S/PDIF-lähettimelle löytyy osoitteista http://members.tripod.com/~Psych/super-cheap-toslink.html ja http://www.hut.fi/~khautio/opticalo.html.

Missä muodossa Dolby Digital -monikanavaääni siirtyy laitteiden välillä ?

Dolby Digital ääni kulkee digitaalisessa muodossa (nopeus noin 384 kbit/s) eri laitteiden välillä. Yleisesti käytössä on kolme eri liitäntätapaa:

  • Optinen
  • Koaksiaaliliitäntä
  • RF AC-3 (käyttää koaksiaalikaapelia)

Optisessa ja DVD-soittimien käyttämässä koaksiaaliliitännässä kulkeva data on normaalin S/PDIF-standardin mukaista, missä normaalien ääninäytteiden tilalla on vaan Dolby Digital-dataa (ja nollia, koska tilaa olisi enemmällekin datalle kun on tarvetta). Optisen ja koaksiaalisen liitännän signaalin välittämisessä ja muuttamisessa voi käyttää normaalia S/PDIF-liitännän tarvikkeita.

RF AC-3 -liitäntää käytetään videolevysoittimen (Laserdisc) kanssa. Tässä RF-liitännässä Dolby Digital -signaali on moduloituna radiotaajuiselle kantoaallolle ja vastaanottavassa laitteessa pitää olla tälle sopiva liitäntä.

Voiko audio- ja videojärjestelmän johtoja vetää seinän sisällä oleviin sähköasennusputkiin ?

Määräysten mukaan samoissa putkissa ei saa vetää vahvavirtajohtojen kanssa muiden järjestelmien johtoja. Tällä tarkoitan nimenomaan erilisillä asennusjohtimilla (esimerkiksi ML tai MK) tehtyjä systeemejä, jollaisia pistorasia ja kytkinjohdotukset yleensä ovat. Erityisesti tämä kielto koskee hituvirtajohtoja, mutta myöskin toisiin ryhmiin (eri sulakkeen takana) kuuluvia johdotuksia. Syynä määräykseen ovat mahdolliset eristyksiin tulevat viat.

Tietysti erilaisissa isoissa putkissa, kanavissa ja kouruissa voidaan vetää eri järjestelmienkin johtoja jos ne ovat vaipallisia kaapeleita.

Seinän sisään asentamisessa kannatta huomioida, että sähköjohtojen magneettikentät helposti aiheuttavat häiriötä kuvaan/ääneen jos AV-systeemin johdot ovat lähellä sähköverkon kaapelointia.

  • Normaalin 75 ohmin antennikaapelin kanssa ei tule ongelmia sähköputkissa, samalla tavoin ne alkuperäiset antennijohdot on asennettu.
  • Komposiittivideon 75 ohmin koaksiaalikaapeli on jo jonkin verran häiriöherkempi, joten kannattaa pitää riittävä etäisyys sähköjohtoihin (kymmeniä senttejä).
  • Linjatasoinen audiokaapeli on häiriöherkkä, joten kannattaa pitää riittävä etäisyys sähköjohtoihin ja käyttää hyvin suojattu kaapelia (esim. tuplasuojattu diodikaapeli). Hyvin pitkissä vedoissa kannattaa käyttää balansoituja liitäntöjä, jos vaan laitteista sellaiset löytyvät.
  • Kaiutinkaapelit eivät ole kovinkaan herkkiä häiriöille. Seinän sisällä kaiutinjohtona voinee käyttää esimerkiksi tarpeeksi paksua normaalia sähköasennusjohtoa.
  • Joissain kauko-ohjaushommissa ja tietokoneen lähiverkoissa käytettävän parikaapelin (Cat 5) voi asentaa seinän sisään. Tämän kaapelin kanssa luotettavan toiminnan varmistamiseksi kannattaa pitää vähintään noin 20 cm etäisyys sähkökaapeleista. Hetkellinen kulku sähköjohtojen vierellä on kylläkin sallittua mutta ei samassa putkessa.

Sähköasennusputkiin omien johtojen asentamisessa voi kuitenkin tulla asennukseen liittyviä ongelmia, koska sähköputket on yleensä vedetty toisesta päästään sähkötauluun, puhelinpiuhojen putket omaan paikkaansa ja antennijohtojen putket kytkennästä riippuen monellakin tavalla. Valmista putkitusta käyttämällä ongelmaksi voi muodostua, että tuon putkituksen keskuspisteen kautta kiertävässä kaapeloinnissa tarvitaan hyvin pitkiä johtoja. Lisäksi vanhat kovasti mutkittelevat sähköputket voivat olla aika jumissa jo yhdellä kaapelilla.

Jos putkitukset voi tehdä itse esim. talon rakentamisen tai remontin yhteydessä, niin se olisi tietysti hyvä ratkaisu, koska tällöin voit putkittaa riittävän määrän putkia haluamallasi tavalla.

Mitä muita mahdollisuuksia on tehdä siisti huoneiston AV-johdotus kun piilottaa johdot seinän sisään ?

Muovilistoja käyttämällä voi saada siistin ja toimivan ratkaisun. Kaapelin voi piilottaa tätä varten tehdyn muovisen jalkalistan sisään ja liimata johtoja suojaavan muovilistan esimerkiksi olemassa olevan jalkalistan päälle (tai katonrajaan). Listat ovat siistin näköisiä ja ne on tehty helposti työstettävästä muovista. Niitä on saatavilla sähköliikkeistä valkoisena tai tumman ruskeana. Niiden avulla on helppoa ja siistiä tehdä uudisasennuksia vanhoihin rakennuksiin.

Joskus voit irrottaa alkuperäiset jalkalistat, tehdä niihin urat ja piilottaa kaapelit näiden alle. Jos tässä haluaa päästä eroon urien tekemisestä itse, niin kaikissa puutavaraa myyvissä liikkeissä on myös olemassa valmiina noita jalkalistoja missä on tilaa johdoille.

Kummassakin tapauksessa johtoja asennettaessa kannattaa jonnekin jättää reilusti kaapelia lenkille sen joskus tehtävän remontin/muutoksien varalle.


Efektit ja äänenmuokkaus

Miksi ääntä käsitellään nykyään studioissa paljon digitaalimuodossa ?

Digitaalimuodossa äänelle voidaan tehdä helpommin useita käsittelyoperaatioita sen laadun kärsimättä tai siten, että äänenlaatu kärsii mahdollisimman vähän.

Tässä pari paljon yksinkertaistettu esimerkkiä analogisesta studiosta:

  • 1.1 Studiomuusikko rämpyttelee analogista kitaraa.
  • 1.2 Mikrofoni muuntaa äänen jännitteeksi ja lisää ääneen omia häiriöitään.
  • 1.3 Ääni menee mikserin läpi, joka lisää ääneen omia häiriöitään.
  • 1.4 Ääni menee monniraitanauhurille, joka lisää ääneen omia häiriöitään.
  • 1.5 Ääni toistetaan masternauhurilta, joka taas lisää ääneen omia häiriöitään.
  • 1.6 Ääni kulkee mikserin läpi, joka lisää ääneen omia häiriöitään.
  • 1.7 Ääni kulkee masternauhuriin, joka lisää ääneen omia häiriöitään.
  • 1.8 Masternauha toistetaan, ja nauhuri tietenkin lisää ääneen omia häiriöitään.
  • 1.9 Ääni digitoidaan CD:n masterointia varten, ja AD-muunnin lisää ääneen omia häiriöitään.

Ja yksinkertaistettu esimerkki digitaalistudiosta:

  • 1.1 Studiomuusikko rämpyttelee analogista kitaraa.
  • 1.2 Mikrofoni muuntaa äänen jännitteeksi ja lisää ääneen omia häiriöitään.
  • 1.3 Ääni menee mikserin läpi, joka lisää ääneen omia häiriöitään.
  • 1.4 Ääni digitoidaan CD:n masterointia varten, ja AD-muunnin lisää ääneen omia häiriöitään.
  • 1.5 Ääni nauhoitetaan digitaaliselle moniraiturille. Äänenlaatu ei muutu piiruakaan.
  • 1.6 Ääni toistetaan, ja taas laatua muuttamatta.
  • 1.7 Ihanteellisessa tapauksessa miksaus tehdään digitaalisesti, josta tulee hyvin vähäisiä, käytännössä merkityksettömiä häiriöitä.
  • 1.8 Masternauhurinauhoitus tapahtuu taas ilman bittien menetystä ja voidaan mahdollisen näytteenottotaajuuden muutoksen jälkeen toimittaa suoraan CD-tehtaalle.

Miksi jotkut äänitysstudiot hankkivat 20-24 bittisiä AD-muuntimia ?

"Ylimääräisiä" bittejä tarvitaan, kun signaalia jatkokäsitellään, että olisi pelivaraa ja kohinat eivät nousisi esiin, kun bittimäärä pudotetaan lopuksi aina kuuteentoista. Jokaisella lisäbitillä saadaan useita desibelejä lisää pelivaraa studiopuolella.

Ennen kuin ensimmäisen kerran näytteistetty signaali poltetaan CD-levyn pintaan tapahtuu usein monenlaista prosessointia miksauksen, editoinnin ja masteroinnin aikana. Äänityksessä ja prosessoinnissa käytetään usein suurempaa resoluutiota ja joskus korkeampia näytteenottotaajuuksia, jotta tämän käsittelyn aikana signaaliin tulee mahdollisimman vähän kohinaa ja alkuperäinen informaatio pysyy varmasti tallessa. CD-levyjen erot johtuvatkin eri tekniikoista mikrofonista CD-levylle -ketjun aikana.

Eikö 20 kHz rajoittuva taajuustoisto rajoita akustisten soittimien ylä-äänesten toistoa ?

Akustisten soittimien korvalle kuulumattomien ylä-äänesten tallentaminen ei ole tarpeellista. Soittimen/esityksen yliäänet tuottavat myös kaikki ne kuuluvat erotustaajuudet jo siinä, akustisesti, jolloin mikrofoni ja 44.1 kHz-digitaalitallennin ne myös tallentaa.

Yliääniä ei siten enää tarvita, sillä ne ovat tehneet tehtävänsä jo äänitystilanteessa ennen mikrofonia ja nauhuria. Niistä voi olla jopa haittaa, jos jostain syystä puutteellinen toistolaitteisto ryhtyy generoimaan tallessa olevista yliäänistä uusia, kuuluvia erotussignaaleja, joita ei itse asiassa ole ollut olemassakaan alkuperäisessä akustisessa tilanteessa.

Mitä eroa on graafisella ja parametrisella taajuuskorjaimella ?

Graafisessa taajuuskorjaimessa on tyypillisesti 5..30 säädintä jolla voidaan vaimentaa tai voimistaa kyseisen säätimen kattamaa taajuusaluetta. Graafisen taajuuskorjaimen liukusäätimillä ikään kuin piirretään haluttu taajuuskorjauskäyrä ja sitten laite suorittaa taajuusvasteen muokkauksen tuon käyrän mukaan. Tyypillisissä halpastereoissa oleva 5-alueinen taajuuskorjain sopii lähinnä vain musiikin sointivärin muokkaamiseen eikä sillä pysty kunnolla korjaamaan kaiuttimen toista tai huoneakustiikan aiheuttamia toistovirheitä. Jotta graafisella taajuuskorjaimella pystyisi kunnolla korjaamaan kaiuttimen ja huoneen aiheuttamia ongelmia toistossa, pitäisi taajuuskorjaimen toimia terssikaistan tarkkuudella (tarvitaan 30-kaistainen graafinen taajuuskorjain). Lisätietoa taajuuskorjauksesta löytyy osoitteesta http://www.hut.fi/Misc/Electronics/docs/audio/equalizing.html.

Parametrinen taajuuskorjain koostuu yhdestä tai useammasta parametrisesta taajuuskorjausyksiköstä. Jokainen yksikkö sisältää yhden säädettävän suodattimen jolla voidaan vaimentaa tai voimistaa jotain haluttua taajuuskaistaa. Suodattimen ominaisuudet kuten keskitaajuus, jyrkkyys (hyvyysluku Q) ja kuinka voimakkaasti sen vaikutus otetaan huomioon ovat säädettäviä. Parametriset taajuuskorjaimet ovat hyviä kun halutaan korjata esimerkiksi pahoja resonansseja toistossa, koska niillä pystytään haluttaessa vaimentamaan hyvinkin paljon tuota häiritsevää taajuutta muiden taajuuksien toiston siitä häiriintymättä. Parametriset taajuuskorjaimet ovat erittäin hyödyllisiä esimerkiksi bassoresonanssien korjauksessa.

Onko 30-kaistaisesta taajuuskorjaimesta hyötyä kotikäytössä ?

Terssikorjaimesta on harvoin kotikäytössä hyötyä. Hyödyn puute ei johdu kuitenkaan laitteen huonoudesta vaan siitä, että harvat osaavat säätää terssikorjaimen oikein. Tässä mielessä sellaiset taajuuskorjaimet joissa on sisäänrakennettu reaaliaikainen analysaattori (RTA) ovat hyviä (mm. Behringer UltraCurve ja Peavey CEQ280).

Jos kotioloissa terssikorjainta haluaa käyttää, tyypillisin käyttökohde olisi seisovien aaltojen taajuuksien lievä hienosäätö, koska liian jyrkät korjaukset sotkevat stereokuvan.

Mitä asioita pitää mielessä taajuuskorjausta tehdessä ?

Aina taajuuskorjauksia tehtäessä täytyy olla järki ja tieto mukana, mitä ollaan tekemässä, mitä korjaimella voi tehdä ja mitä ei. Kaiuttimen elementtien erilaisten suuntakuvioiden epäsopivuudesta aiheutuvia värittymä eri poisteta millään lisälaitteella, ei myöskään kartioresonansseja, basson transienttitoiston puutteita jne.

Ylettömän tarkat ja jyrkät, yhteen pisteeseen tehnyt korjaukset, kenties vielä mikrofonin avustamana, ovat aina olleet äärimmäisen vaarallisia, varsinkin jos "kone" tekee korjauksen automatiikalla. Kaiuttimien äänessä on niin paljon muitakin toistoa vääristäviä mekanismeja kuin pelkkä kaiuttoman huoneen taajuusvaste. Jyrkkäsuotoiset ja monimutkaiset korjaimet ovat myös "epämusikaalisia", tuttu asia jokaiselle, joka on näitä laitteita räplännyt. Tyypillisesti hyvin jyrkät korjaukset johtavat hyvin helposti erilaisiin äänen vaiheongelmiin tuossa korjauksen ympäristössä.

Taajuuskorjauksessa järkevät, loivat ja laakeat korjaukset ovat usein aivan paikallaan. Esimerkiksi kaiuttimen kumina jossakin huoneessa voi olla kiinni ihan 1-2 dB:n pudotuksesta bassoalueella. Samoin diskanttialueen selvyys voi olla kiinni pienen virheen korjaamisesta siellä.

Parhaimmillaan analysaattori/taajuuskorjain-yhdistelmä pystyy helpostikin parantamaan ääntä enemmän kuin "harjaantunut" kuuntelija pelkällä EQ:lla. On kuitenkin parasta mitata huoneesta kaikki kuuntelupaikat, laskea niistä summa ja vähentää vielä 1dB korjauksista, niin saadaan realistinen ja oikean suuntainen tulos. Parempi korjata hiukan "liian vähän" kuin liikaa.

Erilaista taajuuskorjausta eri stereokanaville käytettäessä on huomattava, että jos saman taajuuden ero säädöissä oikeassa ja vasemmassa on suuri, tulee tilassa vastaavasti suuri vaihevirhe. Tämän huomaa stereokuvan katoamisesta. Kannattaa siis mieluumminkin pitää samojen taajuuksien säätimet suunnilleen samoilla arvoilla.

Tarvitseeko surround-järjestelmään asennettavan taajuuskorjaimen olla monikanavainen malli ?

Taajuuskorjauksessa jokainen taajuuskorjaimen kanava toimii täysin itsenäisenä yksikkönä muista riippumatta. On siis ihan sama, ovatko monikanavasysteemin kaikki taajuuskorjauskanavat samassa vai eri koteloissa. Eli voit ihan hyvin tehdä taajuuskorjauksen kasalla erillisiä mono- tai stereosignaalin taajuuskorjaimia.

Millainen taajuuskorjain olisi sopivin subwooferkäyttöön ?

Subbareiden toistama taajuuskaista on sen verran suppea, että suurin osa normaalin terssikorjaimen alueista jäisi täysin hyödyntämättä, ja niillä vähillä jotka subwooferin taajudelle jää ei saa enää ihmeitä aikaan. Tämän takia subwooferkäyttöön sopivin taajuuskorjain on täysin parametrinen taajuuskorjain. Parametrisella taajuuskorjaimella voidaan saada subwiiferin taajuuskaistalle terssikorjainta useampia taajuuskaistoja ja korjauksia näillä kaistoilla voi vapaammin säädellä.

Mikä on kompressori ?

Kompressori on äänenkäsittelylaite, jolla äänen dynamiikkaa pystytään supistamaan. Kompressorin toimintaideana on, että kun sisään tuleva äänisignaali ylittää tietyn arvon, sitä aletaan vaimentamaan.

Kompressoreissa on yleensä säädettävä threshold-arvo, johon asti signaali menee sellaisenaan läpi. Kun ylitetään threshold taso signaalissa, vaimennetaan signaalia sen mukaan, mikä on compression ratio, eli esim. 5:1 tarkoittaa sitä, että tarvitaan 5dB yli threshold-tason, jotta ulostulosignaali olisi 1dB kovempi kuin threshold-tasolla. Tämän jälkeen signaalia yleensä vahvistetaan ja ennen kompressointia vielä gate, joka leikkaa pois tietyn raja-arvon alittavat pätkät.

Eli kompressorilla käytännössä tasoitetaan signaalia niin, että kovien ja hiljaisten äänien tasoero ei olisi liian suuri ja koko signaali kuulostaa tulevan kovempaa.

Miksi äänen dynamiikkaa supistetaan toisinaan kompressorilla ?

Dynamiikan kompressiota käytetään silloin kuin käytettävän tallentimen tai äänensiirtovälineen dynamiikka-alue on rajoitettu. Kaikki paikallisradiot kompressoivat kaikkea lähettämäänsä ääntä todella paljon että saisivat sen mahtumaan siihen pieneen dynamiikkaan joka löytyy FM-lähetteen maksimideviaation ja kohinan välistä (pienitehoiset radiolähetteet kuulostaisivat kovasti kohinaiselle jos tuota ei tehtäisi). Meluisassa kuunteluolosuhteissa (esimerkiksi autossa) dynamiikan supistaminen on hyödyksi, jolloin voimakkaimpia kohtia ei tarvitse toistaa ylettömän kovaa että hiljaisimmatkin äänen vielä kuuluisivat melun yli.

Kuuntelutilanteessa esimerkiksi kotona dynamiikan kompressointi on monelle kuuntelijalle mukava, kun muuten hiljaisimmat kohdat oikein dynaamisesta musiikista häväisi normaalissa huoneessa olevaan taustameluun (ilmastointi, liikenne, kodinkoneet, naapurit) ja sitten voimakkaassa kohdassa laitteistosta loppuu puhti sekä naapuri valittaa melusta jos sen saisi toistumaan oikealla äännepaineella. Koska suurta osaa NS. pop-musiikista kuunnellaan paljon muun homman ohella, huonolla laitteistolla ja melussa, niin kuuntelijalle on mukavampi tuollainen tasainen puuro jonka hän kuulee koko ajan muun melun yli eikä kuitenkaan voimakkaimmissa kohdissa siitä halpastereosta lopu puhti pahasti kesken (kun puhti loppuu kesken niin tuo stereon vahvistimen särö kuulostaa reilusti pahemmalle kuin mikään kunnolla tehty kompressointi/limitointi joka estäisi tuon säröytymisen). Popin kuuntelijat alkavat olla nykyään niin tottuneita kuuntelemaan kompressoitua soundia että monille (ei hifisteille) tuo kompressoitu soundi saattaa kuulostaa jo korvaan paremmalle kuin käsittelemätön.

Kompressoinnin negatiivisena puolena on että ääntä muutetaan voimakkaasti keinotekoisesti ja se saattaa alkaa kuulostaa luonnottomalle. lisäksi kompressorit synnyttävät erilaisia joskus selvästi kuuluviakin ilmiöitä musiikkiin riippuen niiden käytöstä ja asetuksista (musiikin "pumppaus", musiikki kuulostaa tunkkaiselle ja tasapaksulle jne.)

Orkesterien PA-äänentoistossa kompressoreja käytetään pitämään mikrofonista tulevia ääniä suunnilleen vakiovoimakkuudella vaikka mikrofonin etäisyys laulajan suusta saattaakin vaihdella tuntuvasti (mikä muuten vaikuttaisi selvästi kaiuttimista kuultavan äänen voimakkuuteen). Lisäksi kompressoreja käytetään eräiden soittimien (mm. rumpujen) äänen soundin muokkaamiseen haluttuun suuntaan (esimerkiksi hitaammin vaimeneviksi, iskevämmiksi jne.).

Miten limitteri eroaa kompressorista ?

Limitteri on periaatteessa sama laite kuin kompressori. Käytännössä kompressoria kutsutaan limitteriksi kun rajoitussuhde ylittää tietyn arvon, esim. 1:100. Limitoidessa treshold arvo asetetaan ylemmäksi kuin "normaalissa" kompressoinnissa, koska kaikki tämän tason ylittävät signaalit leikataan limitoidessa pois. Tämä vaatii, että attack ja release aika-arvot on säädetty mahdollisimman lyhyiksi.

Limitoinnilla voidaan suojata PA-kaapit liian kovilta signaaleilta, ja siten estää kaappien hajoamisen, mikäli päätevahvistin ja kaapit ovat mitoitettu keskenään oikein sekä limitterit on säädetty oikein tätä systeemiä silmällä pitäen.

On tärkeätä, että täydellä teholla toimiva vahvistin ei ylitä omia toiminta-arvojaan ja siten tuota hetkellisiä voimakkaita säröjä, jotka voivat rikkoa kaapit (yleensä diskanttipään).

Jotta kompressoria voisi käyttää monipuolisesti, siinä pitäisi olla ainakin treshold (leikkaus/kompressointi- rajan asetus), ratio (kompressointi suhde), attack (syttymisaika, eli miten nopeasti kompressointi alkaa), release (miten kauan kompressointitaso säilyy äänen loppumisen jälkeen) ja normaalit tasonsäädöt ja LED-näyttö tasoille. Myös hard/soft knee valitsin olisi hyvä, eikä päälle pois kytkettävä automatiikkakaan haittaa (jos sen voi myös kytkeä pois).

Miten spektrianalysaattorin antamaa spektriä pitäisi tulkita ?

Audiomittauksissa oikea spektrintutkintatapa on logaritmisella taajuuskaistalla varustettu spektrianalyysi. Tyypillinen audiomittauksissa käytetty taajuusjako on, että taajuuskaista on jaettu terssin levyisiin taajuuskaistoihin. Tämä on oikea mittaustapa audiomittauksissa.

Normaalilla spektrianalysaattorilla "vaaleanpunainen kohina" tuottaa "suoran" vasteen (niin suoran kuin kohina voi, koska kohina ei koskaan näytä analysaattorilla täysin suoralta viivalta, kohina on epästabiili signaali).

Monet digitaalianalysaattorit, jotka käyttävät suoraa taajuusjakoa, antavat oletusarvoisesti tällaisesta kohinasta tasaisesti laskevan vasteen. Suoran taajuusjaon käyttö johtuu siitä, että se on laskennallisesti helpompi kuin perinteinen vaikkapa terssijakoinen spektrinäyttö.

Suoran taajuusjaon analysaattorissa valkoinen kohina tuottaisi näytöllä suoran näköisen vasteen, se taas on audiospektrianalysaattorilla katsottuna diskanttia kohti nouseva vaste. Samaa mieltä on korva, valkoinen kohina on diskanttivoittoista.

Mitä eroa on häviöllisellä ja häviöttömällä äänisignaalin datakompressiolla ?

Datakompressiota (oik. bittivähennys) voi tehdä kahdella tavalla: häviöttömästi ja häviöllisesti.

Häviöttömässä bittivähennyksessä bittivähennyksen läpikäynyt (esim. digitoitu kuva-, teksti- tai äänisignaali) informaatio on palautettavissa täysin alkuperäiseksi. Bittivähennys toteutetaan siten, että alkuperäisdatassa olevat pitkät ykkösten ja nollien jonot korvataan lyhyillä koodeilla, jotka kertovat "pakatun" datan dekooderille (purkulaite), kuinka monta nollaa tai ykköstä alkuperäisdatan mainituissa jonoissa oli. Lyhytkoodien perusteella dekooderi osaa sitten palauttaa pitkät ykkös- ja nollajonot. Häviöttömässä pakkauksessa vähennetään bittejä lisäksi muuttamalla datavirrassa taajimmin esiintyvät koodit (esim. pakattavassa tekstidatassa yleisimmät esiintyvät kirjaimet ja välilyönnit) mahdollisimman lyhyiksi (vähän bittejä sisältäviksi). Kaikkein harvimmin esiintyvät koodit (esim. x,y,z) lähetetään pidempinä. Kannattaa huomioida, että häviöttömässä pakkauksessa ei koskaan voida taata, että pakattu data on lyhyempi kuin alkuperäinen. Tämä johtuu siitä, että pakkaaminen perustuu lähdesignaalin tilastollisiin ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi siihen, että yleisemmät koodit esitetään lyhempinä ja harvinaisemmat koodit pidempinä. Jos kaikki koodit ovat yhtä yleisiä, keskiarvottavat nämä kaksi toisensa ja lopputulos on vähintään yhtä pitkä kuin alkuperäinen koodi, käytännössä vähän pidempi. Yleisessä tapauksessa äänidataa voidaan pakata jonkun verran häviöttömästikin, mutta kovin suuriin pakkaussuhteisiin ei ole näin mahdollista päästä tyypillisellä äänidatalla.

Häviöllisessä koodauksessa esim. äänisignaalin taajuussisältö (aaltomuotoa) mallinnetaan "sieventämällä" digitoitua äänidataa 1 - 10 millisekunnin lohkoina. Toistossa dekooderilla ei ole tietoa alkuperäisen digitoidun äänisignaalin muodosta, joten dekooderi voi vain muodostaa äänisignaalista tallennusta edeltäneen mallinnuksen. Riippuen mallinnuksen laadusta tuo mallitettu signaali muistuttaa enemmän tai vähemmän alkuperäistä äänisignaalia. Mitä tarkempi malli (=enemmän dataa) ja parempi mallinnusmenetelmä on käytössä, sitä tarkemmin mallitettu äänisignaali muistuttaa alkuperäistä äänisignaalia. Tämän tyyppistä säästökoodausta käyttävät esimerkiksi MiniDisc-nauhoitin ja tietokoneella soitettavat MP3-äänitiedostot.

Miten äänenpakkauksessa pakkaussuhde ja kbps arvo suhtautuvat toisiinsa ?

CD-tavaraa koodattaessa pakkaussuhde ja kbps arvo ovat periaatteessa sama asia. Jos toinen tiedetään, voidaan toinen ratkaista. Alkuperäisen CD-soittimen äänen datanopeus on 1411.2 kbit/s.

Miksi MP3 on parempi kuin ATRAC ja MPEG Audio Layer 2 ?

MP3 (MPEG Layer 3) on kooderi, jossa on yhdistetty MPEG Layer 2-tyyppisen (DAB, DCC) alikaistakooderin ja ATRAC-tyyppisen kosinimuunnoskooderin hyvät puolet, ilman mainittujen koodereiden heikkouksia.

ATRAC voi tuottaa terävillä katkoäänillä ns. esikaikuja, kun samassa näytelohkossa on voimakasta ääni-impulssia edeltävä hiljainen kohta. MPEG 3:ssa lohkojen koodaus on "ikkunoitu" signaalimuutosten mukaan, ja tämä eliminoi esikaiut.

Layer-2:ssa on puolestaan tasajakoinen (näytetaajuus/64) alikaistajako, joka ei vastaa ihmisen kuulomekanismin "kriittisten kaistojen" leveyttä. Tästä johtuen Layer 2-kooderi "kuulee" (ja mallintaa) äänisignaalin eri tavalla kuin ihminen.

MPEG-audiokoodauksessa kaikki layerit käyttävät samaa suodatinpankkia, joka on 32-kaistainen tasavälinen kosinimoduloitu ja kriittisesti desimoitu suodatinpankki Layer-3:ssa suodatinpankin lähdöille (32 kpl) tehdään lisäksi kosinimuunnos vaihtuvankokoisella pituudella (12 tai 36 näytettä ja se on muiltakin osiltaan edistyneempi ja laskennallisesti raskaampi kuin layerit 1 ja 2.

Samalla bittivähennyssuhteella toimiva mp3-kooderi ON parempi kuin ATRAC-kooderi. Se, tuottaako esim. nopeudella 128 kbit/s stereoääntä koodaava MP33 edelleen yhtä hyvän tai jopa paremman äänenlaadun kuin 292 kbit/s nopeudella toimiva ATRAC, on jo toinen kysymys.

Ovatko vahvistimien tilaefektit keinotekoisia vai luonnollisia ?

Vahvistimien tilaefektit ovat aina keinotekoisia. Niillä ei ole mitään tekemistä äänitteen aidon tilavaikutelman kanssa, vaan tulevat sen päälle toiseksi tilaksi. Jos äänitteessä on ennestään kaikua ja tilavaikutelmaa, niin toisen efektin lisääminen päälle vaan sotkee äänikuvaa.

Tilaefektejä tehdessä aitoja tiloja on käytetty, kun on rakennettu tila-algoritmeja. Muuten efekteillä ei ole mitään tekemistä esikuviensa kanssa, varsinkin kuluttajatason hintaisella tekniikalla toteutettuna joudutaan käyttämään hyvin paljon yksinkertaistettuja malleja tilan akustisista ominaisuuksista.

Miten toimivat joissain pakettistereoissa olevat eri musiikkityylin kuunteluun tehdyt asetukset ?

Osassa pakettistereoita ovat valmiit asetuksen eri musiikkityyleille (klassinen, rock, jazz, klassinen) ovat tyypillisesti laitteeseen ohjelmoituja valmiita taajuuskorjaimen asetuksia, joilla kyseisen musiikkityylin musiikki yritetään saada kuulostamaan kyseisen laitteen yleensä vaatimattomilla kaiuttimilla paremmalle. Seuraavassa lyhyet kuvaukset erään laitteen (Akai 500) eri musiikkityylien taajuuskorjauksista:

  • Classic: Lievällä bassokorostuksella pyritään saamaan bassoäänetkin kuuluviin pienistä kaiuttimista.
  • Jazz: Korostetaan lievästi sekä bassoa että diskanttia.
  • Rock: Voimakas basson ja diskantin korostus.
  • Pop: Vaimennetaan ylimpiä diskantteja ja alimpia bassoja.

Miten joissain stereolaitteissa oleva Wide stereo toiminta on toteutettu ?

Stereokuvan leventämiseen on muutamia erilaisia menetelmiä. Perusideana on että vasemman ja oikean kanavan välistä eroa kasvatetaan elektronisesti. Yksi menetelmä on, että muodostetaan vasemman ja oikean kanavan välinen erotussignaali, vahvistetaan sitä sopivan verran ja summataan sitten sopivasti vasempaan sekä oikeaan kanavaan. Yleensä tuota erotussignaalia pyritään voimistamaan vain keskiäänissä ja diskanteissa kun bassopuolella ei tuota suuntaa aistita niin helposti. Hifi-lehdessä on joskus takavuosina julkaistu kytkentä joka käyttää tämän tapaista menetelmää ja se mahdollisti säädettävän stereokuvan kavennuksen/levityksen.

Toinen menetelmä mitä olen joskus nähnyt käytettävän on ollut sellainen, että vasemman kanavan signaalia on sopivasti suodatettu ja viivästetty ja summattu sitten sopivan verran oikeaan kanavaan. Sama on tehty myös toisin päin. Tällaiselle viritykselle vaikutti ainakin yhden radionauhurin stereokuvan laajennuskytkentä joka kohisi aika tosi voimakkaasti.

Helpoin ja halvin keino lienee tehdä nk. 180° vaiheenkääntö toiselle kanavalle (yksinkertaisesti invertoidaan toinen kanava esimerkiksi kääntämällä + ja - johtimet toisessa kaiuttimessa toisin päin). Koska stereosignaalissa olevat vasemmalle ja oikealle kanavalle tulevat yhteiset signaalit ovat nyt vastakkaisvaiheisia, niin ne vaikuttavat tulevan epämääräisestä suunnasta joten monet pitävät stereokuvaa "laajentuneena". Tuosta vastakkaisvaiheisuudesta johtuen tietyt taajuudet (riippuu kaiuttimien ja kuuntelijan sijoittelusta) kumoutuvat kokonaan pois ja jotkut toiset taas korostuvat, joten värittynyttä ääntä on tiedossa. Tätä tekniikkaa käytetään joissain kannettavissa mankoissa.

Mistä löydän tietoja äänityksissä käytetystä stereomikrofonitekniikoista ?

Yleisesti mikkinauhoitustekniikoista löytyy tietoa osoitteesta http://www.oade.com/tapers/faq-mic.html.


Äänilähteet

Mitä eroa on normaaleilla ja HiFi-videoilla ?

Perusvideot toistavat ääntä C-kasettinauhuriin verrattavalla tavalla paikallaan olevalla äänipäällä, jonka ohi nauha kulkee. Äänen laatu on hyvin kehno: ääni huojuu voimakkaasti, taajuusvaste on surkea (yläraja n. 10..11 kHz) ja kohinaetäisyys surkea (40 dB).

Noin vuonna -85 tuotiin markkinoille ensimmäiset nk. Hifi-videot. Näissä videoissa on kuvarumpuun liitetty kuvapäiden lisäksi äänipäät, jotka kirjoittavat äänen nauhan magneettikerroksen syvempiin osiin, joihin kuva ei mene. Ääni tallennetaan tänne taajuusmoduloituna (analogisena edelleenkin) ja rankasti kohinanvaimennettuna. Näillä menetelmillä saadaan aikaan stereoääni, jossa ei ole huojuntaa käytännössä lainkaan ja jonka taajuusvaste on viivoitinsuora 20 kHz:iin asti. HiFi-äänen kohinaetäisyys on parhaimmillaan yli 90 dB, mutta joissain tilanteissa ääntä vaivaa pieni kytkentäsärö (50 Hz taajuinen häiriöpurske).

Ennen 80-luvun puolta väliä videon paikallaan olevan äänipään ääniraita jaettiin kahteen osaan, jolloin saatiin aikaiseksi ensimmäiset stereovideot. Äänenlaatu kuitenkin meni entistä huonommaksi huonontuneen kohinaetäisyyden takia. Tätä sitten yritettiin korjata kohinanvaimentimilla vaihtelevalla menestyksellä. Näitä stereonauhoja eikä nauhureita ole juuri enää olemassa.

Voiko monoääntä muuttaa mitenkään takaisin stereoksi ?

Jos alunperin stereoäänenä oleva äänimateriaali on jossain vaiheessa muutettu moniksi, ei sitä pysty enää millään palauttamaan takaisin alkuperäiseksi stereoääneksi ainoastaan tuosta yhdestä monoäänestä. Monoäänessä on vähemmän informaatiota kuin stereoäänessä, eikä kerran kadotettua informaatiota sinne voi enää tyhjästä sinne palauttaa.

Maailmalla on olemassa erilaisia pseudostereosysteemejä, joilla on tarkoituksena muuttaa monoäänisignaali enemmän stereoäänen kuuloiseksi. Näillä tekniikoilla ei pystytä luomaan mitään kunnollista stereokuvaa, vaan jotain epämääräistä keinotekoista vähän sinne päin tilannetta. Käytännössä siis pseudostereosysteemeillä ei mitään järkevää stereoääntä saa monosta tuotettua, mutta joskus äänisignaali saattaa kuulostaa jossain suhteessa paremmalle tällaisen käsittelyn jälkeen tai sitten vielä huonommalle kuin alkuperäinen riippuen ihan käytetystä menetelmästä, käsitellystä äänimateriaalista ja kuinka paljon epäluonnollinen stereokuva kuuntelijaa häiritsee.

Mikä on Nicam-ääni ?

NICAM-ääni on televisiolähetyksissä käytetty digitaalinen stereoäänijärjestelmä. Se otettiin käyttöön Suomessa vuonna 1989. Nykyään kaikissa Suomessa myytävissä Hifi-videoissa ja stereotelevisioissa on NICAM-ääntä osaava viritin, joten niillä voidaan vastaanottaa TV-ohjelmaa stereona.

Mitkä ovat kasettinauhurin äänentoiston puutteet ja rajoitukset ?

C-kasettinauhurin ongelmia on suuri kasetin kohinataso, mikä rajoittaa toiston dynamiikan tuonne noin 50-60 dB tietämille riippuen kasetista ja kasettisoittimesta. Hiukan parempiin suoritusarvoihin päästään jos käytetään jotain kohinanvaimennusjärjestelmää (esim. Dolby B). Kasettinauhoitukseen syntyy aina huojuntaa, koska kasetin liikkuminen nauhurissa ei aina tapahdu ihan tasaisesti. Myöskään toistonopeus saattaa hiukan vaihdella nauhurista toiseen.

C-kasettihan ei toista suurimmalla mahdollisella äänitystasolla korkeita ääniä vaimentumatta kuin jonnekin 5 kHz:iin asti. Vasta jollain -10..-20 dB:n tasolla taajuusvaste alkaa nousta vaimentumatta 12..16 kHz:n kieppeille (hyvillä nauhureilla aina 20 kHz saakka). Mittauspaperille voidaan hyvästä nauhurista toki saada 20 Hz - 20 kHz:n suora vaste, mutta silloin tallennuksen on tapahduttava 10-15 dB maksimia (0dB) pienemmällä magneettivuolla. Se taas tarkoittaa 10-15 dB huonompaa häiriöetäisyyttä, sekä voimakasta keskinäismodulaatiosäröä yli 5-6 kHz:n taajuuksilla ja selviä interferenssivinkunoita yli 10 kHz:n taajuuksilla.

Kasettinauhurin taajuustoistoon vaikuttaa kuinka hyvin kasettinauhurin äänipäät on säädetty kohdalleen, koska virheellisesti säädetty äänipään asento aiheuttaa helposti korkeiden äänien vaimenemista. Koska eri nauhureissa äänipää saattaa olla säädetty hiukan eri asentoon, taajuustoisto saattaa huonontua kun nauha siirretään nauhurista toiseen.

C-kasettinauhoitus on herkkä vaurioitumaan magneettikenttien (kaiuttimet, magnetoituneet äänipäät) ja lämmön vaikutuksesta. Kun kasettia käytetään usein, tahtoo se virua (etenkin pitkät kasetit) ja korkeiden äänien toisto huononee (varsinkin jos nauhurin toistopää on vähänkään magneettinen). Säilytyksessä nauhoitteiden korkeiden äänien toisto niinikään huononee ja musiikki pyrkii hiljalleen kopioitumaan kelalla olevan nauhan kerroksista toiseen.

Jos käytössä on laadukas dekki jossa Dolby C, on äänenlaatu siedettävä. Edellyttäen että dekkiä huolletaan ja puhdistetaan säännöllisesti. Jo muutaman vuoden aktiivisen kuuntelun jälkeen saa laitteen kuin laitteen viedä ammattimaiseen huoltoon säädettäväksi ja laitettavaksi. Lisäksi äänenlaatu on OK, vain jos äänitetään ja kuunnellaan vain samalla koneella. Samojen kasettien kuuntelu eri nauhureissa kunnolla ei onnistu, koska eri nauhurit on aina säädetty hiukan eri tavalla, mikä kostautuu hei äänenlaadussa (etenkin korkeiden äänien toistoon vaikuttaa nauhurin atsimuuttikulman säätö). Jos äänitettäessä atsimuuttikulma on vähänkin pielessä, kuulostaa äänite huonolta missä tahansa muussa dekissä. Jos taas säädätät sen kohdalleen, niin kaikki aikaisemmin samalla dekillä äänitetyt kuulostavat huonoilta.

Miksi jotkut kasettinauhurimerkit kieltävät 120 minuutin kasettien käyttämisen niissä ?

120 minuutin C-kasetin nauhan materiaali on ohuempaa kuin normaalin standardikasetin (45-90 minuuttia). Koska tämä nauha on standardia ohuempaa, niin kaikki kasettinauhurit eivät sitä pysty kunnolla käsittelemään (nauha tahtoo ruveta rypistymään tai virumaan). Tyypillisenä ongelmana on, että nauhan epätasainen kelautuminen ja vähitellen kelausongelmat ovat aiheuttaneet jopa nauhan reunan kasaan menoa, mikä pilaa äänen totaalisesti.

Kotikäytössä hyvälaatuisin laittein ei C120 nauha tuottane ongelmia, mutta siirrettävässä laitteessa käyttöä sopii harkita parikin kertaa.

Miten kasettinauhurin moottori saadaan pyörittämään kasettia vakionopeudella ?

Kasetin nopeus pysyy vakiona, koska nauhan nopeutta säätää äänipään vieressä oleva kasettinauhurin moottorin vakionopeudella pyörittämä akseli. Paremmissa kasettinauhureissa moottorin nopeutta säädetään on servopiirillä. Halvemmissa malleissa on moottorissa itsessään keskipakosäädin.

Miksi vanhoja äänikasetteja olisi hyvä kelailla kerran vuodessa edestakaisin ?

Kysymys on läpikopioitumisesta nauhakerroksesta toiselle tiiviisti pakatulla kelalla. Läpikopioitumisilmiö on sellainen, että kelalla olevat nauhakerrokset magneettisesti kopioituvat ajan kanssa viereisille kerroksille.

Mitä pidemmästä kasetista on kyse, sitä ohuempaa on nauha ja päällekkäisten magnetoivien kerrosten väli on hyvin pieni, jolloin läpikopioitumista tapahtuu pidemmän ajan kuluessa, varsinkin jos nauhoja säilytetään liian lämpimässä. Jos nauhalla on pitkä hiljainen kohta ja sen keskellä voimakas ääni, saattaa vanhalla nauhalla kuulua "esikaiku" tai jälkikaiku pari sekuntia ennen tai jälkeen alkuperäisen voimakkaan äänen.

Kelailu siirtää nauhakerroksia toistensa suhteen, jolloin läpikopioitumisefekti kumoutuu tai ainakin vähenee. Kun nauhan kelaa edestakaisin, eivät peräkkäiset kerrokset osu aivan tarkalleen samalle kohdalle, jolloin kopioituminen leviää laajemmalle alueelle, eikä näitä esi- ja jälkikaikuja ole niin helppo havaita.

Mikä on DCC-tallennin ?

DCC on Philipsin kehittämä digitaalinen nauhoitusjärjestelmä joka käyttää C-kasetin kokoista erikoisnauhaa. Laitteiden mekaniikka perustuu C-kasettinauhurin tekniikkaan ja erikoiseen luku/kirjoituspäähän jolla on mahdollista tallettaa digitaalidataa usealle ohelle raidalle ja tarvittaessa toistaa normaaleja C-kasetteja. Itse ääni talletetaan nauhalle käyttäen PASC-säästökoodausta joka on melkein identtinen MPEG-1 audio layer I:n kanssa. PASC-koodaus tuottaa 384kbps datavirran, mikä tarkoittaa että äänidatan pakkaussuhteeksi tulee noin 1:4.

DCC-formaatti on käytännössä kuollut, mutta nauhoja saa vielä (1999). Kuinka kauan ja kuinka laajasti, ei kukaan osaa vastata. DCC-nauha on tavallisen C-kasetin levyistä krominauhaa, ei sen saatavuus ja valmistus ole sinänsä ongelma. Kasettikuoret ovat vain muovivalua eikä kasetissa ole muutenkaan mitään niin erikoista, etteikö niitä valmistettaisi, koska vielä kysyntää riittää. DCC-mankkoja ehdittiin kuitenkin myymään vuosien aikana niin paljon, että nauhoja vielä kannattaa valmistaa. BASF on lopettanut DCC-nauhojen valmistuksen, mutta Philips tekee edelleen. Jos Philipsin pitkä huoltotukipolitiikka pitää paikkansa myös DCC-nauhureiden kanssa, niin DCC-nauhoja saa vielä pitkän aikaa ainakin varaosahinnoilla.

Miten DCC:n tallennus toimii ?

DCC:ssä tallennettavan stereoäänidatan bittinopeus on ensin 1,024 - 1,536 Mb/s (näytetaajuus 32, 44,1, 48 kHz). Sen jälkeen digitaalisuodin (qmf) pudottaa bittinopeuden 32-osaan jakamalla datavirran 32 alikaistaan. Suotimen perässä on PASC-kooderi, joka pakkaa alikaistojen datan (tulobittivirran nopeudesta riippumatta) yhdeksi 0,384 Mb/s bittivirraksi. Kun äänidataan lisätään 6 kb/s koodaustiedot (esikorjaus-, näytetaajuustieto jne.) sisältävä apudatavirta, kasvaa datavirran nopeus arvoon 0,39 Mb/s.

Seuraavaksi datavirralle tehdään Reed-Solomon virhesuojakoodaus. Se kiihdyttää bittinopeuden 0,576 megabittiin sekunnissa. Sitten tulee koodisanojen 8-10-modulointi (kanavakoodaus), jonka jälkeen bittinopeus on enimmillään 0,768 kb sekunnissa. Lopuksi datavirta sekvensoidaan kahdeksaksi osavirraksi, jotka tallennetaan omille raidoilleen nopeudella 95,2 kb/s. 8-10-kanavakoodaus on sen verran adaptiivinen (mukautuva), että bittivirran nopeus todellakin vaihtelee äänisignaalin (lähinnä sen taajuussisällön) mukaan, mutta vain muutamia prosentteja.

Miten saan tehtyä normaalista kasetista DCC-kasetin ?

Modifioidulle hyvälaatuiselle normaalikasetille on mahdollista tallettaa DCC-nauhurilla digitaalisignaalia kunhan kasettiin lisää DCC-nauhassa olevan tunnistusreiän. Tämän modifikaation jälkeen sitten kasetin toimivuus vaihtelee sen mukaan millaisia kasettinauhaa on käyttänyt (saattaa toimia hyvin tai sitten huonommin).

Yksi mahdollisuus tehdä tuo tunnistusreikä on käyttää tavallista leveää puuviilaa, jonka kapeammalla, noin 5-7 milliä leveällä reunalla hiot tarvittavat upotukset kasetin reunaan (katso mallia DCC-kasetista). Reikien poraaminen ei ole hyvä asia, koska yksikin kasetin sisään pääsevä muovinpala jumittaa koko kasetin mekaniikan. On mahdotonta porata reikää niin, että sisään ei menisi roskaa, ellei kasettia pura porausta varten osiin. Viilaamisessakin kannattaa olla varovainen, että muovirunko ei mene puhki ja että kaikki viilauksessa syntyvä muovimoska puhalletaan pois tai vaikka imeä pölynimuriin. Tunnistuskolojen tekoa voi yrittää tehdä myös terävällä askarteluveitsellä kaivertamalla.

Modifioidut kasetit toimivat vaihtelevalla menestyksellä DCC-kasettina. Toimivuus on eri kaseteilla yksilöllistä. Painohuopa ja kasetin rungon mekaniikka vaikuttavat paljon, ja niissä on yksilöheittoja. Myös nauhurit ovat yksilöitä. Kasettimonistamoiden käyttämät hitsatturunkoiset kasetit, joihin on kelattu sisään krominauhaa, ovat eräitä parhaiten toimivia kasetteja. Kasettimonistamoista (esim. Kasettilinja) saa tilata määrämittaan rungon sisään kelattua kasettia.

Modifioitu C-kasetti ei vastaa oikeaa DCC-kasettia. Hyvin toimiva yksilö toimii yleensä jatkossakin hyvin, huono yksilö taas ei toimi kuin pätkien tai ei oikeastaan lainkaan. Dropouteihin saa varautua hyvienkin C-DCC-kasettien kanssa. Jos kokeilemallasi kasetilla on vanhaa äänitettä, niin pyyhi se ensin pois tavallisella nauhurilla, koska DCC-nauhuri ei pysty pyyhkimään C-kasettiäänitystä.

Mikä on SCMS ?

SCMS on digitaalisissa äänentallennuslaitteissa käytetty kopioinninestojärjestelmä. Kaikissa laitteissa joissa on "consumer" digitaaliaudioliitäntä pitäisi olla SCMS (Serial Copy Management System) -tuki. Originaalista voi tehdä vain ensimmäisen polven digitaalikopion. Jos kopiosta edelleen yritetään tehdä kopio, vastaanottava laite kieltäytyy vastaanottamasta dataa. Jotta kopiointirajoitus ei haittaisi ammattikäytössä, niin ammattilaitteissa on yleensä mahdollisuus valita välittääkö laite tuosta suojauksesta ja millaiset se tallettaa äänitteeseensä (saako tehdä kopioita vai ei).

Minidisc

Mitä tarkoitetaan MiniDiscin kanssa että ääni on lähes CD-laatua ?

MiniDisc-järjestelmä toimii siten, että äänitettäessä äänisignaali muutetaan ensin samanlaiseksi digitaaliseksi äänidataksi kuin mitä CD-soittimessa käytetään. Koska MiniDisc-levyn talletuskapasiteetti on paljon pienempi kuin CD-levyn joudutaan äänisignaalista jotakin tinkimään jotta ääntä saataisiin mahtumaan kuitenkin sama minuuttimäärä kuin CD-levylle. Äänisignaali koodataan käyttäen säästökoodausta, joka perustuu siihen että äänestä jätetään pois sellaisia osia joita normaali korva ei pysty äänestä erottamaan tavallisilla musiikkisignaaleilla. Koska äänestä jätetään jotain pois ei ääni ole enää yhtä hyvä kuin alkuperäinen ja koodauksen synnyttämiä "virheitä" pystyy joissain tilanteissa kuulemaan vaativilla äänisignaaleilla.

Miten MiniDisc soitin toimii ?

Äänitettäessä sisään tuleva ääni muutetaan digitaaliseksi ja säästökoodataan ATRAC algoritmilla jotta se mahtuisi pienempään tilaan. Tämä tuloksena saatu datavirta sitten talletetaan levylle vähän samaan tapaan kuin CD-levylle paitsi että levy on monta kertaa kirjoitettava magneettis-optinen levy.

MiniDisc-levyn tallennus ja luenta perustuu magnetoidun pinnan polarisaatiokiertymän eli ns. Kerrin tai Faradayn ilmiöön. Kirjoitettaessa levyn pinta kuumennetaan, jolloin levyn kuumennettu osa menettää siellä ennestään olevan magneettisuuden ja levyn toisella puolella olevalla magneettipäällä sitten vain tallennetaan samalla uutta tietoa kun levy on kuumana tarkalleen oikeasta kohtaa. Kylmänä levy ei reagoi magnetismiin, joten tallennettu tieto pysyy siellä luotettavasti. Koska MiniDisc levy on monta kertaa kirjoitettava, voidaan sille äänittää uudelleen monta kertaa tai levyn sisältöä voi editoida.

Toistettaessa MD-soitin lukee levyltä dataa, tekee äänidatalle säästökoodauksen purun ja lähettää sen ulos D/A muuntimen kautta.

Lisätietoa minidiscin toiminnasta http://www.minidisc.org/.

Onko MiniDiscin äänenlaatu niin kelvoton kuin jotkut puhuvat ?

MD:n äänenlaatu on ollut varsin hyvä jo pitkään. Yleinen harhaluulo on se, että sen ääni olisi kelvoton, sillä ensimmäisen polven laitteissa se todella sitä oli. Nykylaitteissa lähes kaikella musiikilla eroa alkuperäiseen on vaikea huomata. MD:tä käytetään paljon ammattipuolella mm. teattereissa efekteihin ja musiikkeihin, koska laite on näppärä, edullinen ja riittävän hyvä.

Mutta eroja CD:n ja MD:n välillä on, eikä mitään kuuntelijoiden päässä syntyviä tai muita mystisiä juttuja vaan ihan todellisia. Erot ovat selviä, jos sattuu juuri sopivanlaista musiikkia. Esimerkiksi tietyillä äänitteillä pelkkä sooloviulu äänitettynä akustiikassa on hankala pala. Diskantissa on pientä elämistä ja epästabiilisuutta, ja se kuluu koko ajan. Samoin sopivasti äänitetty flyygeli on vaikea, erityisesti vasaroiden iskut.

Silti MD:tä voi suositella omaan äänityskäyttöön sen halvan hinnan, levyjen jo ihan kohtuullisen hinnan ja helpon käytettävyyden takia. Äänenlaatuerot eivät välttämättä tule koskaan kuuluville edes klassisella musiikilla.

Jos meinaat käyttää MD-laitetta liveäänityksiin, niin äänitystason säätömahdollisuus äänitettäessä on selvitettävä, koska se on välttämätön ominaisuus tällaisessa käytössä.

Miten MiniDisc-järjestelmässä käytetty ATRAC-kodaus toimii ja mitä ongelmia siinä on ?

MiniDiscin tapauksessa ATRAC koodaa useita samantasoisia ääneksiä (taajuuskomponentteja) sisältävän signaalin vaihtelevalla tarkkuudella. Koodaustarkkuus on 20 Hz - 1 kHz kaistalla 30-40 dB ja keskitaajuuksilla 40-50 dB. Äänitaajuusalueen yläpäässä 15-20 kHz tarkkuus laskee 10-20 desibeliin. Itse äänisignaalin koodaus perustuu kosinimuunnoskooderiin. Minidiscin tapauksessa ATRAC koodaa CD-tasoisen äänisignaalin 292kbit/s nopeuksiseksi "lähes CD-laatuiseksi" datavirraksi.

ATRAC voi tuottaa terävillä katkoäänillä ns. esikaikuja, kun samassa näytelohkossa on voimakasta ääni-impulssia edeltävä hiljainen kohta. Lisäksi jotkin kriittiset kuuntelijat sanovat havaitsevansa ATRAC-koodatun äänen alakeskialueella jonkinlaista vääristymää.

Bittivähennysalgoritmina ATRAC:in puute on vasemman ja oikean kanavan erillisyys. Tallennukseen käytössä olevia bittejä ei toisin sanoen jaeta kanavakohtaisen tarpeen mukaan. ATRAC versioita on uudempia ja vanhempia. Uudemmat koodaukset ovat parempia kuin vanhemmat.

Levysoitin

Onko levysoittimissa ollut käytössä erikokoisia neuloja ?

Neulakoko on ollut sama koko stereolevyaikakauden. Monolevyillä käytettiin pyöristyssäteeltään suurempaa neulaa.

Mistä edelleen saa levysoittimen neuloja ?

Levysoittimien neulat alkavat olla harvinaisempaa tavaraa koska levysoittimet ovat massamarkkinoilta väistynyttä tavaraa. Levysoittimien neuloja saa edelleenkin hyvin varustetusta hifiliikkeistä. Helsingissä asuvia on sfnet.harrastus.audio+video uutisryhmässä kehotettu kääntymään levysoitinneula-asioissa Ajan TV&Video Centeriin (Isoroobertinkadulla) tai Kruunuradion puoleen.

Mistä löydän tietoa levysoitinneulojen erilaisista ominaisuuksista ?

Kanadalaisen Paul Guyn kunnioitusta herättävä, seikkaperäinen selvitys äänirasioista 40-vuoden kokemuksella kirjoitettuna, ja laajalla referenssilistalla varustettuna löytyy osoitteesta http://ww2.altavista.com/cgi-bin/news?msg@60065@rec.audio.tech. Tähän kannattaa tutustua.

Miten säädän levysoittimen äänivarren ?

Levysoittimen äänivartta varten on kaksi keskeistä säätöä: äänivarren paino ja sivuttaisvedon poisto. Äänivarren paino kannattaa ensin kalibroida nollaan siten, että kun säätö on nollassa, varsi pitäisi "kellua" tasapainossa. Tämän jälkeen äänivarren painon voi sitten säätää vaikkapa kahden gramman kohdalle jos tarkempaa tietoa optimaalisesta painosta ei ole. Levysoittimen neulapainoa 2g (tai oikeastaan 2p kuten se aikoinaan merkittiin) pidettiin ainakin HiFi-levarille korkeimpana hyväksyttävänä arvona entisaikaan. Suurempi neulapaino ei ole hyväksi neulalle ja kuluttaa levyjäkin tuntuvasti enemmän. Jopa puolet pienemmällä neulapainolla voi kotisoittimessa pärjätä sopivan neulan kanssa. Vanhoissa jukeboksilaitteissa käytetään tyypillisesti tuntuvasti kotisoittimia suurempia neulapainoja (esim. 4g), minkä seurauksena niiden uranseurauskyky on parempi, mutta ne kuluttavat levyjä hyvin paljon nopeammin kuin kotisoittimet.

Toinen tärkeä säätö on levysoittimessa antiskating eli sivuttaisvedon poisto. Se asetetaan samaan lukemaan kuin neulan paino.

Mitä eroa on MM- ja MC-tyyppisillä äänirasioilla ?

MM-äänirasian nimi on lyhenne sanoista "moving magnet". Kyseessä on äänirasiatyyppi, jossa on kiinteästi paikallaan pysyvä kela ja levysoittimen neula liikuttaa kelan sisällä olevaan magneettia levyn urien mukaan.

MC-äänirasian nimi on taas lyhenne sanoista "moving coil". Tässä äänirasiassa on paikallaan pysyvä kiinteä magneetti ja levysoittimen neulaan kytketty kela.

Suurimmat erot noiden äänirasiatyyppien välillä on niiden antoimpedansseissa ja antojännitteissä. Ne poikkeavat sen verran toisistaan, että levysoittimille tehdyissä esivahvistimissa on yleensä tätä kytkin millä voidaan säätää esivahvistin oikeanlaiseksi äänirasiatyyppiä varten. MC-asennossa äänirasiavahvistimen jännitevahvistus on tyypillisesti noin 20 desibeliä suurempi kuin MM-asennossa. MC-esiasteen ottoimpedanssi on tyypillisesti luokka 100-1000 ohmia kun taas MM-rasiaa käytettäessä esivahvistimen impedanssi on tyypillisesti noin 47 kilo-ohmia. Väärän äänirasiatyypin asennon käyttäminen voi tilanteesta riippunen synnyttää liian heikon äänne, vääristää äänirasian taajuusvastetta selvästi tai synnyttää huomattavaa säröä.

Esivahvistimen rasiatyypin valinta on parasta asettaa oikeaksi sen kukaan mitä levysoittimen äänirasian teknisissä tiedoissa sanotaan: MC-rasian tapauksessa MC-asentoon ja MM- tai High-MC-rasiaa käytettäessä taas MM-asentoon. Jos äänirasian tyyppiä ei pysty järkevästi selvittämään, niin on parasta kokeilla kumpaakin asentoa ja ruveta käyttämään sitä, kumpi niistä kuulostaa paremmalle.


Äänitteet ja äänittäminen

Mistä löydän hyviä linkkejä äänitettyyn musiikkiin ?

Vakavampi musiikki:

Kevyempi musiikki:

Mitä masteroija tekee ?

Masteroijan tehtävänä on vain saattaa valmiiksi editoitu nauha johonkin master-formaattiin, jotta siitä voitaisiin monistaa kasetteja, LP-levyjä ja CD-levyjä. Joskus saatetaan vielä masterointivaiheessa muokata audiota esimerkiksi kompressoimalla ja ekvalisoimalla.

Miten ääntä muokataan äänitteen tuotantovaiheessa ?

Akustista musiikkia äänitettäessä mikrofonin ja nauhurin välillä ei ole tyypillisesti muuta kuin musta johto ja mikrofonin esivahvistin. Harvassa ovat kuitenkin ne tuottajat, jotka edes akustista musiikkia tuottaessaan malttaisivat pysyä korjaimista kokonaan erossa.

Populaarimusiikissa ja tietokonemusiikissa äänimaailma taas luodaan usein vasta tuotantovaiheessa, kun sekvensserien eri äänilähteiden ulostulot ajetaan efektilaitteiden kautta miksauspöytään jossa ne niputetaan valmiiksi miksaukseksi. Tyypillisiä äänenmuokkauslaitteita miksausvaihessa ovat kompressorit ja kaikulaitteet. Miksauksen jälkeen masterointivaihessa koko miksausta saatetaan vielä mahdollisesti kompressoida ja tehdä pientä taajuuskorjausta.

Populaarimusiikin tuotantovaiheessa äänen tie joltain syntikalta/samplerilta/akustiselta/ soittimelta/laulajalta suoraan mikserin kautta monikanavaisen studiotallentimen (nauha tai tietokoneen kiintolevyn) raidoille, joista se sitten miksausvaiheessa yhdistetään stereosignaaliksi. Rummut yleensä säädetään sillä tavalla, että ne soisivat keskiarvollisesti tavallisissa 'kotistereoissa' 'parhaiten'. Kompressio tekee myös kummasti terää, onhan noiden halpojen kotistereoiden dynamiikkatoistokin yleensä juuri tuommoista suppeata ja yla/alapaasta korostunutta. Kitarat ja tuommoiset vedetään yleensä mikin kautta ja efektoidaan erilaisilla yläharmonioita lisäävillä vehkeillä ('pirteämpi soundi').

Laulu onkin sitten yksi hauskimmista osa-alueista, koska sitä muokataan eniten. Markkinoilta löytyy hirveä määrä erilaisia nk. "Automatic Pitch-Tuner" -vehkeitä, jotka seuraavat laulajan ääntä ja aktiivisesti korjaavat mahdolliset 'nuotin vierestä' mokaukset. Samoin laulajan ääntä muokataan haluttuun suuntaan sekä mikrofonivalinnoilla että mahdollisilla efektilaitteilla.

Loppumiksauksessa erilaiset reverbit (tilavaikutelmat) ja kaiut lisäävät omaa värinsä äänikuvaan. Lopuksi koko touhu sitten vielä kompressoidaan (soi paremmin autoradioissa ja kotistereoissa) ja höystetään kaiken maailman finalizer/stereo enchancer-vehkeilla, jotka siis 'piristävät' musiikkia vielä lisää lisäämällä äänen joukkoon erilaisia yläharmonioita ja tuomalla ääneen lisää avoimuutta. Raiskausmahdollisuuksia on loputtomasti. Massamarkkinat määräävät. Ja nain siis tämän päivän MTV-popin osalta.

Onko samanlaiset ominaisuudet omaavilla mikrofoneilla paljon eroa ?

Kyllä, yhdelläkään mikillä ei ole naulan suoraa vastetta. Jokainen mikki on vähänä yksilö, erot tulevat kapselista, parhaimmissakin mikeissä on aina pientä hajontaa. Sitä ei voi säätää jostakin ruuvista suoraksi. Se, mitä ne vaikuttavat ääneen on eri asia, koska mikrofonin väritykset ääneen ovat pieniä ja luonteeltaan "terveitä".

Kaksi eri merkkistä, saman kokoista mikkiä, joissa on suorat vasteet, soivat paljon lähempänä toisiaan, kuin kaksi erilaista kaiutinta, joissa on suorat vasteet. Kaiuttimessa virhemekanismit ovat ratkaisevasti erilaisia kuin mikrofoneissa.

Kun mikrofonilla äänitetään jossakin tilassa, ääni muokkautuu paljon enemmän muista syistä kuin mikrofonin 0,5 dB:n poikkeamista vasteessa. Äänittäminen on aina kompromissien tekemistä monen asian suhteen.

Millaisia kompromisseja joudutaan äänittäessä tekemään ?

Äänitettäessä on melko mahdotonta saada aikaan äänitettä, joka kuullostasi hyvälle kaikilla äänentoistolaitteilla. Esimerkiksi kotistereoissa hyvälle kuulostava klassisen musiikin äänite voi kuullosta surkealle autostereoissa. Toisaalta taas joku rankempi rockäänite saattaa kuulostaa tuolla autossa jopa paremmalle kuin laadukkaista kotistereoista.

Tässä tullaan taas äänittämisen syvimpään olemukseen. Muokatako soundia ja käsitellä dynamiikkaa ym. siten, että purkkistereokin toistaa levyn riittävän hyvin, vai olla välittämättä kokonaan purkkistereoista. Moni ns. käyttömusa käsitellään niin monella tavalla koko levyntekoprosessin aikana, että "korkeasta luonnonmukaisuudesta" ei kannata kapeassa mielessä käsitettynä puhuakaan.

Autostereoita/paikallisradiota varten käsitelty soundi ei kuulosta hyvältä paremmalla hifilaitteistolla siksi, koska se laitteisto pääsee korkeampaan luonnonmukaisuuteen kuin purkkistereo. Systeemi välittää enemmän sitä, mitä on äänitteessä, eikä luo itse kaikenlaista hallitsematonta lisäväriä, kuten käy ketjussa vaikkapa paikallisradio-halpa autostereo/halpastereopaketti. Siksi rajusti lytätty äänite kuulostaa pahan kuuloiselta hyvillä laitteilla, koska se on pahan kuuloinen.

Laajemmin käsitettynä korkea luonnonmukaisuus on juuri tätä, koko ketju pyrkii siirtämään äänitteessä olevan informaation ketjun toiseen päähän kuuluville. Toinen järjestelmä onnistuu tässä paremmin kuin toinen ja pakettistereo on onnistu koskaan, eikä se yleensä siihen edes pyri.

Rock voidaan äänittää ja tuottaa myös hyvin, jolloin se soi hyvin hyvällä systeemillä. Voidaan jättää tekemättä tietyt käsittelytemput, joilla ääni saadaan "paremmaksi" purkkistereon läpi. Silloin ääni on vielä hyvälaatuinen myös hyvillä laitteilla.

Mistä saan ostaa musiikkia, jota ei ole kenotekoisesti muokattu matkalla mikrofonista levylle ?

Erilaiset audiofiililevymerkit myyvät ilman prosessointia äänitettyä klassisen musiinkin levyjä. näissä levyissä äänitys on tyypillisesti tehty parilla mikrofonilla, joiden äänittämä ääni on suoraan viety digitaalinauhurille, jonka tulos on sitten suoraan poltettu CD-levylle. Muun muassa Telarcilta ja Chesky recordsilla (http://www.chesky.com/) on myös tällaisia prosessoimattomia levyjä saatavana.

Vahvistetaanko tuotantostudiossa joissain musiikkiäänitteissä alimpia taajuuksia ?

Joissain tapauksissa vahvistetaan ihan tuottajan/artistin makujen mukaan. Äänitteen tuottajan pitää (tai ainakin pitäisi) hahmottaa äänitteen kohderyhmä, eli mimmoisilla laitteilla tätä äänitettä tullaan kuuntelemaan. Jos popmusiikkia sisältävä CD-levy todennäköisesti päätyy toistettavaksi halvalla radionauhurilla, niin silloinhan kannattaa korostaa niitä taajuuksia joita tuo mankka ei muuten hirveän hyvin pystyisi toistamaan. Tällöin halvan mankan omistaja on tyytyväinen äänen laatuun, mutta kultakorvahifistin kunnon laitteilla bassot jumputtavat ja diskantit ovat räikeät. Klassisen musiikin äänitteitä ei yleensä esikorostella, koska niitä soitetaan yleensä kunnollisilla laitteilla.

Mistä johtuu, että CD-levy kuulostaa "kireämmälle" kuin LP-levy ?

CD-levyn mahdollinen kireä sointi on paljolti kiinni siitä, miten levy on masteroitu. Maailmassa on paljon huonosti masteroituja CD- ja LP-levyjä. Osittain tästä syystähän monia alunperin 80-luvulla julkaistuja CD-levyjä uudelleenmasteroidaan ja pannaan markkinoille ehompina versioina (toinen syy on tietysti se, että näin voidaan rahastaa samasta materiaalista kahteen kertaan).

Toinen syy soundilliseen eroon voi olla, että CD-levy puhtaammalla toistollaan (parempi taajuustoisto, vähemmän kohinaa) kuulostaa ääneltään "steriilimmälle" kuin LP-levy, jossa on aina mukana jonkin verran kohinaa ja tämän median muita rajoituksia.

Millaisella menetelmällä voisin äänittää pienen bändin demoäänitteen ?

Kaikki riippuu ihan siitä, mitä teillä on käytettävissänne. Oletan nyt kokoonpanoksenne suhteellisen normaalin laulaja, kitaristi, basisti, kosketinsoittaja ja rumpali, mutta kaikki ohjeet kyllä skaalautuvat.

Jos käytössä on vain stereosignaalia nauhoittava nauhuri (DAT,minidisc,DCC tai normaali kasetti), niin oikeastaan ainoaksi vaihtoehdoksi jää kertaäänitys stereoparilla sopivalta etäisyydeltä. Erityisesti live esityksessä yksinkertaisinta on ottaa stereokuva talteen kahdelle raidalle parilla hyvällä kondensaattorimikillä. Sopivaa mikrofoniparin sijoitusta haettaessa kannattaa aloittaa siitä pisteestä, jossa haluaisit itse esitystä kuunnella. (Oletettavasti enemmän, kuin pari metriä kaiuttimista.) Tämän ratkaisun suurin ongelma on esitystilan akustiikan vaikutus. Mikrofonipari poimii huoneen aiheuttamat heijastukset ja vääristymät. Tällä tavalla voi saada kohtuullisen taltioinnin esim. kuorolaulusta jossain konserttisalissa.

Huoneakustiikan vaikutuksista pääsee eroon lähimikityksellä. Siis, omat mikrofonit (tai suora linja-kytkentä) kaikille instrumenteille. Tämä vaatii läjän mikrofoneja sekö sopivan miksauspöydän. Näin myös sähköisistä instrumenteista saadaan se yleisimmin haluttu soundi. Rummut vaativat ison kasan mikrofoneja. Kaikkien akustisten instrumenttien hyvä äänien eristys toisistaan olisi tietysti hyvä asia, mutta kuitenkin jonkinlainen tulos ihan yhdessäkin tilassa soitettuna, koska sopivalla mikrofonien valinnalla ja sijoittelulla voidaan äänen vuotamista naapurimikkiin hallita kohtuullisesti.

Jos teillä on neliraitanauhuri on periaatteessa kaksi vaihtoehtoa. Joko kertaäänitys stereoparilla sopivalta etäisyydeltä tai ns. pingpong-äänitys. Pingpongissa ensin äänitätte vaikkapa rumpalin, basistin ja kosketinsoittajan yhdessä neljälle raidalle. Rumpujen yksinkertaisin mikitys onnistuu niin, että yksi mikki bassorummun viereen/sisälle (kumpi sitten kuulostaakaan paremmalta) ja toinen kaksi kapulanmittaa virvelin yläpuolelle. Jos haluaa, voi vielä laittaa yhden mikin peltien yläpuolelle. Äänityksen jälkeen miksaat rummut, basson ja koskettimet stereopariksi kahdelle raidalle. Nyt sinulla onkin käytettävissäsi uudet kaksi tyhjää raitaa, joille äänität (yhdessä tai erikseen) kitaran ja laulajan.

Jos raitoja on enemmän voit äänittää jokaisen soittimen omalle raidalleen ja tehdä miksauksen kerralla. Tällöin voi varsinkin aloittelevan bändin kyseessä ollessa olla fiksua tehdä homma niin, että ensin äänittää koko bändin kerralla ja sitten tähän päälle jokaisen soittimen uudestaan erikseen. Näin soittajat saavat omilla kerroillaan monitorointina sen mitä normaalistikin kuulevat. Monitorointiääni kannattaa viedä soittajille kuulokkeiden kautta. Kun jokainen instrumentti on äänitetty omalle raidalleen, voidaan harrastaa sopivaa kokeilua parhaan mahdollisen lopputuloksen aikaansaamiseksi. Samasta lähdemateriaalista voi helposti tehdä muutaman erilaisen miksauksen ja haluttaessa eri instrumenteille voi laittaa lisäefektejä jälkikäteen. Miksauksessa ja äänittämisessä hankalia asioita ovat rummut ja basso, koska virheillä niissä helposti puurouttaa soundin.

Yksi mahdollisuus on käyttää tallennukseen PC:tä jolloin osa raidoista voi olla softa-raitoja. Tallennuksen voi hoitaa yksinkertaisimmillaan 2 kanavaisella äänikortilla, instrumentti kerrallaan. PC:llä miksatun lopputuloksen voi sitten polttaa kätevästi CD-R-asemalla valmiiksi audiolevyksi.

Voiko miksausta, äänitystä ja muuta studioon liittyvää opiskella jossain Suomessa ?

Koulutusta saa suomessa Taiteen ja Viestinnän oppilaitoksissa medianomi-linjalla, Valo- ja Äänisuunnittelun laitoksella Tampereella, Sibeliusakatemiassa kurssimuotoisena ja on niillä joskus ollut siellä äänittäjä-linjakin. Monissa kansanopistoissa kaikenlaisia kursseja joissa tätä alaa sivutaan. Ulkomaille ei välttämättä kannata lähteä oppia hakemaan, koska suomessa opetus on korkeatasoista ja paljon halvempaa kuin ulkomailla. Ulkomailla on kirjavaa ja on vaikeaa saada luotettavaa tietoa oppilaitosten tasosta.

Yksi mahdollisuus on ensin hakeutua jonkin ammattilaisen "oppipojaksi" vaikka esim. oppisopimuskoulutuksen kautta. Kannattaa aloittaa liveäänentoistosta koska sillä puolella tällaisia työpaikkoja on enemmän tarjolla kuin studiopuolella. Siellä oppii mainiosti käytännön kautta perusasiat kuten akustiikka, äänen käyttäytyminen jne.

Mikä äänitteen kopiointi on laillista ja mikä ei ?

Tekijänoikeuslaki sanoo seuraavaa:



Valmistaminen yksityiseen käyttöön


   12 §. (24.3.1995/446) Julkistetusta teoksesta saa jokainen valmistaa
   muutaman kappaleen yksityistä käyttöään varten. Siten valmistettua
   kappaletta ei ole lupa käyttää muuhun tarkoitukseen.


   Kappaleen valmistamisen valmistuttajan yksityistä käyttöä varten saa
   myös antaa ulkopuolisen suoritettavaksi.


!  Mitä 2 momentissa säädetään, ei koske sävellysteoksen, elokuvateoksen,
!  käyttöesineen tai kuvanveistoksen kappaleen valmistamista eikä muun
!  taideteoksen jäljentämistä taiteellisin menetelmin.


   Tämän pykälän säännökset eivät koske tietokoneella luettavassa
   muodossa olevaa tietokoneohjelmaa eivätkä rakennusteoksen
   valmistamista.   

Yksityinen ei tarvitse lupaa omaan käyttöön kopioimiseen kun teet kopiosi itse. Siinä vaiheessa, jos joku alkaa palkkiota vastaan nikkaroimaan kopioita, puuha muuttuu luvanvaraiseksi tai ilman lupaa tapahtuvana laittomaksi.

"Useilla yrityksillä, yhteisöillä ja yksityishenkilöilläkin on vaihtelevia tarpeita valmistaa esittelyvideoita, taustamusiikkinauhoja, yritysmultimediaa, opetusvideoita jne.

Jos aiot kopioida valmiilta äänitteeltä, muista, että äänitteiden kopioimiseen tarvitaan oikeudenhaltijan lupa.

Tekijänoikeuslain mukaan äänitteiden kopioiminen - eli uudelleenmekanisoiminen - edellyttää äänitteellä esiintyvien taiteilijoiden, äänitteen tuottajan ja äänitteelle tallennetun sävelteoksen tekijän suostumusta..."
(Äänitemusiikin kopiointi esitystarkoituksiin, Gramex -95)

Teostolta ja Gramexilta on saatavissa esittäjien yhteystietoja ja ne saattavat voida hoitaa koko homman. Käytännössä voit saada tarvittavan luvan Gramexin ja Teoston kautta. Luvat eivät ole mitään mahdottoman kalliita, mutta kyllä helposti luvallinen kopio tulee pari kertaa kalliimmaksi kuin alkuperäinen äänite.

Yksityisellä kansalaisellakin on oikeus teettää luvanvaraisesti esim. taustanauhoja vaikkapa harrastetanssiryhmälleen tai -teatterilleen. Jos nauhaa esitetään julkisesti, tarvitaan tähän oma lupansa.

Gramexilla on webbisivut osoitteessa http://www.gramex.fi/ ja Teoston sivut löytyvät osoitteesta http://www.teosto.fi/. Heidän virkailijoilleen maksetaan siitä, että he neuvovat ja lähettävät informaatiota tarvittaessa.


Häiriöt

Äänentoistossa kuuluu säröä kun vahvistimen äänitysliittimiin on kytkettynä nauhuri josta on kytketty virat pois päältä. Missä vika ?

Useimmissa vahvistimissa nauhurianto on kytketty ohjelmalähteeseen ilman puskuriastetta. Siksi siihen liitetty laite voi vaikuttaa ääneen. Ongelma johtuu siitä, että nauhuriantoon kytketyn laitteen ottopiiri muuttuu kuormana epälineaariseksi, kun laitteen virta katkaistaan. Varsinkin jos vahvistinta syöttävässä äänilähteessä on suuri ulostulosignaalin taso ja suuri lähtöimpedanssi, voi epälineaarisen oton kuormitus kuulua särönä.

Yksi ratkaisu ongelmaan on pitää nauhurilähtöön liitettyjä laitteita aina päällä kun käyttää vahvistinta. Jos vahvistimessa on äänityslähteen säätö, niin kanttaa kytkeä se johonkin muuhun kanavaan kuin mitä tällä hetkellä kuuntelee, jolloin nauhurin ottoaste ei kuormita kuunneltavaa äänilähdettä.

Tämäntyyppiset ongelmat voitaisiin välttää hifilaitteiden paremmalla suunnitellulla. Jos vahvistimessa olisi sisäänrakennettu puskuriaste joko erottaa vahvistimen äänisääntulot ja nauhoitusulostulot toisistaan. Useimmat valmistajat eivät kuitenkaan tällaisia puskuriasteita käytä. Nauhureiden sisääntulotkin on mahdollista suunnitella niin suuri-impedanssisiksi ja lähdöt niin pieni-impedanssisiksi että pienet epälineaarisuudet eivät kuulu äänessä.

Vanha LP-levysoittimeni hurisee häiritsevästi. Mistähän vika voisi johtua?

Melkoisella todennäköisyydellä levysoittimesi maadoituspiuha on kytkemättä vahvistimeen. Levysoittimesta pitäisi tulla sitä varten johto ja vahvistimessa olla tuota johtoa varten naparuuvi tai muu merkitty paikka.

Miksi kaiuttimistani kuuluu häiriöitä kun vien GSM-kännykkäni stereoideni lähettyville ?

GSM-puhelin on radiolähetin joka lähettää lähetteensä voimakkaina purskeina. Monet elektroniikkalaitteet tahtovat ottaa tahattomasti vastaan erilaisia radiolähetteitä, joten jos laite on lähellä radiolähetintä, niin monista laitteista tahtoo kuulua radio-ohjelmaa läpi. Etenkin kun useat kuluttaja-AV-laitteet ovat radiohäiriösuojaukseltaan heikkolaatuisia. GSM-puhelimen häiriöt ovat erittäin selväsi havaittavia, koska GSM:n lähete on purskeittaista joka kuuluu erittäin selvästi audiolaitteissa ja näkyy myös selvästi TV:n/monitorin kuvassa.

Sinänsä häiriöitä aiheuttavassa GSM-puhelimessa ei ole vikaa mikäli se nyt on kunnossa. GSM-puhelimien pitää läpäistä tarkat tekniset vaatimukset, jotka määrittelevät mitä se saa lähettää ja miten. AV-laitteille ei ole aikaisemmin ollut mitään yhtenäisiä säännöksiä, kuinka paljon niiden pitää sietää radiohäiriöitä. Radiohäiriösuojaukseen ei ole yleensä kiinnitetty näissä laitteissa paljon huomiota, koska kukaan viranomainen tai markkinat ole vaatineet. Aikaisemmin kodeissa ei ole yleensä ollut voimakkaita radiolähettimiä näiden laitteiden läheisyydessä, joten aika harva on kaivannut parempia suojauksia laitteisiin. Nykyisellään sähkölaitteilta vaaditaan että ne täyttävät EMC-määräykset jotka määräävät laitteiden häiriöiden tuottamisesta ja häiriösiedosta, joten tilanteen pitäisi olla paranemaan päin uusilla laitteilla. Kulutuselektroniikan laitteille vaadittava 1 .. 3 V/m kenttävoimakkuuden sieto on aika vaatimaton, joten häiriöiden välttämiseksi kannattaa pitää kännykät vähän matkan päässä audiolaitteistaan.

Mistä radiohäiriöt yleensä pääsevät hifilaitteisiin sisään ?

Yleensä kaikki sellaiset radiolähettimien audiolaitteille aiheuttamista häiriöistä, jossa voimakkuussäädöllä ei ole vaikutusta, johtuvat siitä, että suurtaajuinen lähete siirtyy kaiutinjohtoihin, josta se siirtyy takaisinkytkentälenkkiä pitkin päätevahvistimen differentiaaliasteeseen. Differentiaaliasteen lineaarinen vahvistusalue on tyypillisesti vain +/-25 mV, joten vaikka otetaan huomioon takaisinkytkentälenkin 10:1 tai 30:1 vaimennus, ei kaiutinjohdoista tarvitse tulla kuin alle 1 Vrms suurtaajuista signaalia, ennen kuin päätevahvistimen differentiaaliaste yliohjautuu ja aiheuttaa siten kuuluvan häiriön. Päätetransistorit ovat aivan liian hitaita, joten ne eivät millään ehdi vaimentamaan näitä suurtaajuisia häiriöitä.

Audiolaitteiden radiotaajuisista signaaleista johtuvia häiriöitä on aina esiintynyt, mutta aikaisemmin ne ovat yleensä aiheuttaneet "selittämättömiä" oireita kuten äänen karheutta jne.

GSM:n yleistymisen myötä nämä ongelmat ovat vihdoin tulleet kaikkien tietoisuuteen, osittain siksi, että radiolähetinten määrä on valtavasti kasvanut ja osittain siksi, että pulssimuotoinen häiriö vahvistuu vielä seuraavissa audioasteissa.

Tietysti oikein suunnitellussa audiolaitteessa estetään asiattomien taajuuksien pääsy järjestelmään, siten estäen audioasteiden yliohjautumisen ja siten estäen audiotaajuisten häiriöiden syntyminen.

Ne häiriöt, joihin jokin voimakkuussäädin vaikuttaa voivat sitten olla peräisin laitteiden välisiin välijohtoihin tai itse laitteisiin pääseviä häiriöitä.

Miten voin suodattaa audiolaitteista pois läheisen radiolähettimen aiheuttamia häiriöitä ?

Hyvin paljon käytetty tapa vaimentaa lähistöllä olevien (alle 100 m) 1-100 MHz radiolähettimien häiriöt on kiertää verkkojohto muutama metri sopivan ferriittirungon ympärille mahdollisimman lähellä laitetta.

Myös häiriintyvät linjajohdot sekä kaiutinjohdot kannattaa kiertää samalla ferriittirungon ympärille.

Miten radiohäiriö pääse audiolaitteisiin ?

Klassinen tapaus, jossa itse päätevahvistin sekoaa radiolähetteestä (eli äänenvoimakkuuden säädin ei vaikuta häiriön voimakkuuteen), johtuu juuri kaiutinjohdoista ja niiden avulla etenevistä häiriöistä. Pitkät, suojaamattomat kaiutinjohdot ovat hyvä antenneja, etenkin matalimmilla taajuuksilla (NMT 450 ja ARP 150 MHz), mutta toimivat vielä kohtuullisen tehokkaasti antenneina myös korkeammilla taajuuksilla. Oleellista yleensä ei niinkään ole puhelimen etäisyys itse vahvistimesta vaan puhelimen etäisyys kaiutinjohdoista ja itse kaiuttimista.

Kaikissa transistoripäätevahvistimissa on takaisinkytkentä, jossa vahvistimen tuottamaa ulostulosignaalia (kaiutinlähtöjen signaali vaimennuksen jälkeen) verrataan vahvistimeen syötettyyn heikkoon sisäänmenosignaaliin. Jos näissä on eroa, muodostetaan korjaussignaali, joka muuttaa pääteasteeseen ajettavaa signaalia vastakkaiseen suuntaan, jolloin vahvistimen sisäinen vääristymä saadaan kumottua ja ulostulosignaali on heikon sisäänmenosignaalin tarkka moninkertainen kopio.

Radiohäiriöongelman poistamiseen on kaksi vaihtoehtoa, joko estää radiosignaalin pääsy kokonaan vahvistimeen tai jos se sinne on päässyt, ainakin estää sen pääsy takaisinkytkentälenkkiä pitkin herkkiin sisääntuloasteisiin.

Radiosignaalin pääsyä vahvistimeen voi estää kiertämällä kaiutinkaapeleita muutaman kierroksen ferriittisydämen ympärille. Tämä menetelmä alkaa jo Gsm-taajuuksilla menettää tehoaan signaalin lyhyen aallonpituuden takia, sillä signaali voi tunkeutua tuon suotimen ja kaiutinliittimen väliin, jolloin ainoa todella tehokas paikka suotimelle on vahvistimen piirikortilla (valmistajan olisi pitänyt huomioida tämä jo vahvistinta suunnitellessaan).

Häiriön pääsyä takaisinkytkentää pitkin esiasteisiin voidaan myös estää suotimilla, mutta takaisinkytkentäsignaalin sormeileminen erilaisilla suotimilla saattaa vaikuttaa vahvistimen stabiiliuteen, joten sitä ei ihan kotikonstein kannata ruveta kokeilemaan (väärillä kytkennöillä saa helposti vahvistimen värähtelemään ja hajoamaan).

Miten pääsen eroon radiohäiriöistä audiolaitteissani ?

Radiohäiriöiden välttämiseksi kannattaa pitää huolta, että käytettävät laitteet ovat kunnolla häiriösuojattuja ja liitäntäkaapelien suojaus on kunnossa (kunnon johdinta, kunnon liittimet ja ei hapettuneita liitoksia). Lisäksi kannattaa pitää riittävä etäisyys radiolähettimen (GSM-puhelin) ja herkästi häiriintyvien laitteiden välillä. Laitteeseen tulevan radiosignaalin voimakkuus vaimenee todella paljon jos lähettimen siirtää ihan vierestä laitteen vierestä vaikka metrinkin päähän. Voimakkaissa häiriötapauksissa voi yrittää auttaisiko sopivan häiriösuodattimen asentaminen laitteiden liitäntäjohtoihin tai laitteen sisälle (ammattilaisen hommaa). Mitään varmaa aina toimivaa ja helppoa menetelmää ei ole olemassa. Lisää tietoa radiohäiriöiden torjumisesta löytyy osoitteesta http://www.hut.fi/~then/mytexts/radiohairiot.html.

Paras menetelmä kaiutinkaapeleihin tulevien radiohäiriöiden poistamiseksi on kiertää kaiutinkaapeli muutaman kierroksen ferriittisauvan tai muun ferriittisydämen ympärille aivan vahvistimen liittimen vierestä. Tällä menetelmällä saa yleensä matalampitaajuisia radiohäiriöitä vaimennettua sen verran että ne eivät enää häiritse. GSM-puhelimen häiriöihin tämä menetelmä ei välttämättä ole tarpeeksi tehokas niitä kokonaan poistamaan.

Jos pelkkä kaiutinkaapeleihin asetettu suodatus ei poista ongelmaa niin kannattaa tarkistaa että häiriöt ei pääse sisään laitteiden välisestä muusta johdotuksesta. Kannattaa siis vaihtaa laitteiden väliset johdot paremmin suojattuihin (kunnon kaapelia ja metalliset liittimet). Voimakkaissa häiriötapauksissa jos häiriö ei poistu vielä paremmilla kaapeleilla, voi yrittää kietoa laitteiden välisiä kaapeleita muutaman kierroksen ferriittisydämen ympärille.

Jos häiriöt eivät poistu kunnollisilla kaapeleillakaan, niin kannattaa miettiä että josko omien audiolaitteiden suojauksessa olisi puutteita. Vaihtamalla laitteet parempilaatuisiin pääsee yleensä eroon monesta muuten hankalasti torjuttavasta häiriöongelmasta.

Mitä voin tehdä kun hifilaitteistoni häiriintyy läheisen radioamatööriaseman lähetteistä ?

Käy ensiksi ilmoittamassa ongelmasta radioamatööriasemaa operoivalle henkilölle, koska hänellä on periaatteessa velvollisuus auttaa häiriöongelman ratkaisemisessa. Eli voit mennä reilusti kertomaan amatöörille ongelmastasi. Todennäköisesti hän tuntee sen verran tekniikkaa, että voi koettaa kanssasi hakea ongelmaan korjausta, sillä hänenkin etunsa mukaista on tsekata että laitteensa ovat kaikin puolin kunnossa, varsinkin kerrostalossa. Moni häiriöongelma on poistettavissa tai rajoitettavissa köyttämällä sopivia suotimia tai ferriittitoroideja, joiden läpi laitteeseesi menevät piuhat pujotetaan (esim. kaiutinpiuhat, välikaapelit ja verkkojohtokin ehkä). Tämä on yksinkertainen ja monesti hyvin toimiva ratkaisu. Toki kenttä voi olla niinkin vahva, että se painaa suoraan laitteen muovikuorien läpi, jolloin ulkoisilla suodattimilla häiriötä ei saa pois.

Radioamatöörimääräykset sanovat radiohäiriöistä seuraavaa:

10.4 Häiriötilanteissa tulee noudattaa seuraavia sääntöjä:

  • a) Jos radioamatööriaseman lähetykset aiheuttavat häiriöitä muulle radioviestinnälle sen normaalilla kuuluvuus- tai näkyvyysalueella, radioamatöörin tulee poistaa häiriö tai rajoittaa sitä.
  • b) Jos häiriytyminen kuitenkin johtuu häiriytyvän vastaanottimen teknisistä ominaisuuksista, esimerkiksi puutteellisesta häiriönsietokyvystä, vastaanottimen haltijan asiana on poistaa häiriö.
  • c) Radioamatööri on kaikissa tapauksissa velvollinen neuvottelemaan häiriytyvän vastaanottimen haltijan kanssa häiriöiden poistamisesta tai rajoittamisesta ja avustamaan tarvittavissa toimenpiteissä.
  • d) Jollei häiriö ole vähäinen, Telehallintokeskus voi tehdä osapuolille ehdotuksen toimenpiteistä, joilla voidaan poistaa häiriö tai rajoittaa sen vaikutuksia. Elleivät osapuolet siitä huolimatta voi sopia asiasta, Telehallintokeskus ratkaisee asian.

Mistä johtuu että vahvistimesta kuuluu räsähdys kun jääkaappi menee päälle tai sammuu ?

Tällaiset räsähdykset audiolaitteissa ovat tyypillisesti kipinähäiriöitä jota syntyy kun virtoja kytketään tai katkaistaan perinteisillä katkaisijoilla tai termostaateilla joissa ei ole mitään häiriösuojausta kipinähäiriöitä vastaan. Tyypillisiä tällaisia häiriölähteitä ovat valokatkaisijat ja jääkaapin termostaatti. Periaatteessa uusien sähkölaitteiden ei pitäisi synnyttää enää merkittävästi tällaisia häiriöitä eikä olla kovin herkkiä niille, mutta vanhemmat laitteet voivat kyllä synnyttää merkittävästi tällaisia häiriöitä.

Häiriön poistamiseksi kokeile ensiksi voitko siirtää äänentoistolaitteet tai häiritsevän laitteen toiseen pistorasiaan, mistä häiriö ei pääse niin tehokkaasti stereolaitteisiin. Seuraavaksi kannattaa tarkistaa että käytetty kaapelit ovat kunnolla suojattuja, koska kaapelit voivat myöskin kerätä häiriöitä. Tarkista myöskin että järjestelmässäsi ei ole maalenkkiongelmia, koska hurinan lisäksi ne yleensä saavat aikaan että muutkin sähköverkon häiriöt pääsevät tehokkaasti äänentoistolaitteisiin. Jos kaikki muu on kunnossa, niin kannattaa kokeilla auttaisiko seinäpistokkeen ja laitteen väliin kytkettävä verkkohäiriösuodatin poistamaan häiriöt. Häiriönpoistajan asentamista voi koettaa joko laittaa joko hifilaitteiden sähkönsyöttöön tai sitten häiritsevän laitteen luokse (estää häiriöiden pääsyn laitteesta sähköverkkoon). Häiriösuodattimet maksavat muutaman satasen.

Miksi stereolaitteistosta alkaa kuulua hurinaa kun yhdistän tietokoneeni siihen ?

Ylivoimaisesti yleisin hurina aiheuttaja on maadoitusongelma. Kun tietokone kytketään maadoitettuun pistorasiaan, niin pistorasian maataso kytkeytyy äänikortin ääniulostulon maanapaan. Tyypillisesti yhteisantenniverkkoon yhdistetyn stereolaitteiston viritin taas maadoittuu antennijohtonsa kautta yhteisantenniverkkoon maahan. Jos laitteistoon on kytketty videonauhuri tai televisio niin nekin maadoittuvat antennikaapelin kautta yhteisantenniverkon maahan. Tyypillisessä tilanteessa sähköverkon maapotentiaali ei ole tarkkaan sama kuin yhteisantenniverkon maataso (tyypillisesti muutamien volttien eroja). Kun nämä kaksi eri maadoitussysteemeissä olevaa laitetta kytketään yhteen niin muodostuu laitteiden välisen audiojohdon yli jännite. Koska normaali audiolaitteiden välikaapeli ei ole tehty suurien virtojen kuljettajaksi, niin johto ei pysty tasoittamaan laitteiden välistä jännite-eroa, vaan se kuuluu järjestelmässä hurinana.

Ongelman ratkaisu on niin kutsutun "maa-erottimen" asentamisen antennijohtoon. Ennen maaerottimen hankkimista voit vielä helposti varmentaa vian ylläkuvatun kaltaiseksi, irrottamalla kaikki antennijohdot pistorasiasta. Hurinan tulisi tällöin kadota.

Toinen mahdollisuus tapa päästä eroon hurinasta on audioerotusmuuntajan asentaminen hurinaa aiheuttavaan audiokaapeliin (tyypillisesti tietokoneen ja vahvistimen välinen).

Kun kytken maadoittamattoman PC-tietokoneeni halpastereosarjaani niin stereoista kuuluu koko ajan hiljaista hurinaa. Missä vika ?

Maadoittamattoman PC:n runkoon syntyy 110V vaihtojännite joka siirtyy audiokaapelia pitkin stereoihin. Kun seteron elektroniikka sitten "kelluu" tässä 110V vaihtojännitteessä, niin se helposti rupeaa hurisemaan jos elektroniikkaa ei ole kunnolla suojattu häiriöitä vastaan. Ongelma ratkeaa jos PC kytketään maadoitettuun pistorasiaa (suositeltu tapa) tai stereo vaihdetaan paremmin suojattuun malliin.


Radio

Saanko kuunnella myös muita kuin normaaleja yleisradiotaajuuksia ?

Kaikki radiolähetykset ovat tarkoitetut vastaanotettaviksi, sanoo radiolaki. Niitä ei vaan saa käyttää hyväksi, levittää tai merkata muistiin.

Miksi voimakkaan radiolähettimen lähellä muut radiokanavat kuuluvat huonosti ?

Yleensä maston lähellä, varsinkin ula-asemat ovat, erittäin voimakkaita. Yleinen ongelma, että paikallisradiot eivät kuulu voimakkaiden ula-lähettimien läheisyydessä kunnolla, johtuu radion sisällä tapahtuvasta ristimodulaatiosta. Tätä radion elektroniikassa liian voimakkailla signaalitasoissa tapahtuva ristimodulaatio tukkii koko aaltoalueen, eikä silloin heikommat paikallisradiot kuulu suhinoiden tms. keskeltä.

Kunnon vastaanotin, joka estää hyvin ristimodulaatiot, saa myös paikallisradiot kuulumaan tässäkin tapauksessa, mutta normaalivastaanottimilla ei yleensä.

Miksi radion ääni on huonompi kuin CD-levyn ?

Radiolähetyksessä on monia asioita, jotka huonontavat äänenlaatua. Normaalin FM-radiolähetyksen taajuuskaista rajoittuu yläpäässä 15 kHz taajuuksiin, joten aivan korkeimmat diskantit eivät kuulu radiosta. Käytetty stereokoodaus rajoittaa saavutettavaa kanavaerottelua ja runsas määrä elektroniikkaa signaalitiellä (modulaattoreita, demodulaattoreita jne.) synnyttää helposti säröäkin. Radiolähetys yleensä myöskin kohisee, koska ilmassa on aina häiriöitä. Halvimpien radioiden vastaanottopuoli on tehty halvalla, joten siitäkään ei kunnon äänenlaatua voi saada mitenkään. Paikallisradiot käyttävät pieniä lähetystehoja ja käsittelevät ääntä voimakkaasti (mm. dynamiikan supistaminen) mikä huonontaa selvästi kuultavan äänen laatua.

Miten ääntä muokataan radiolähetyksen lähetyspäässä ?

Yleensä lähetettävä ohjelma ainakin paikallisradioissa ajetaan kompressori/limitterin ja taajuuskorjaimen läpi.

Miksi paikallisradiot muokkaavat ääntä voimakkaasti ?

Paikallisradioasemilla on käytössään vain hyvin pienitehoisia FM-radiolähettimiä (tyypillisesti parisataa wattia) verrattuna yleisradion lähettimiin (jopa kymmeniä kilowatteja). Jotta paikallisradiokanavien ääni ei peittyisi heikon vastaanottosignaalin kohinaan paikallisradiot käyttävät signaalimuokkausta joka saa niiden äänen kuulostamaan voimakkaammalle. Tyypillisin signaalinmuokkaus on musiikin dynamiikan supistaminen. Joskus signaalia käsitellään muutenkin halutun aseman "soundin" aikaansaamiseksi (esimerkiksi yläbassojen korostus saa musiikin kuulostamaan tukevammalla pienestä matkaradiosta jolla tuollaista asemaa yleensä kuunnellaan). Tämä signaalin käsittely parantaa kuunneltavuutta esimerkiksi meluisassa ympäristössä (autokuuntelu), mutta väristää signaalia sen verran, että ei kyllä välttämättä voi enää puhua mistään hifilaadun äänestä.

Miksi paikallisradioiden ääni säröytyy ?

Koska paikallisradiot muokkaavat signaalia voimakkaasti pyrkiäkseen mahdollisimman maksimaaliseen FM-modulaatioon, niin silloin tällöin lähettimeen pääsevä audiosignaali saattaa päästä liian voimakkaaksi, jolloin lähettimen rajoitin rajoittaa äänisignaalia jotta määräysten mukaista maksimimodulaatiotasoa ei ylitettäisi. Rajoittimen toiminta kuuluu signaalin säröytymisenä.

Toinen syy signaalin säröytymiseen saattaa olla käytettävä vastaanotin. Vastaanottava radio ei jostain syystä saata pystyä kunnolla käsittelemään maksimaalisen modulaatiotason omaavaa FM-signaali säröytymättä. Tästä syystä paikallisradioääni saattaa kuulus säröytyneenä joistain radioista vaikka se kuuluukin ihan hyvin. Tällainen säröytymien saattaa saada aikaan myös että automaattinen stereovastaanotto kytkeytyy väliaikaisesti pois näiden säröjen aikana (stereo merkkivalo saattaa vilkkua musiikin tahdissa). Näissä radioissa joissa musiikki säröytyy saattavat pienempää modulaatiotasoa käyttävät Yleisradion lähetykset kuulua aivan hyvin ilman ongelmia.

Miksi korkeiden äänien toisto vaimenee autoradiossa mentäessä kauemmaksi FM-radioasemasta ?

Kun vastaanotin menee kauemmaksi lähetysasemasta, niin vastaanotettu signaalitaso heikkene, mikä aiheuttaa kohinan määrän kasvamista. Suurin osa kohinasta on korkealaatuista signaalia, joten jättämällä pois korkeita taajuuksia saadaan äänessä olevaa kohinaa huomattavasti vähäisemmäksi. Autoradioihin on yleensä sisään rakennettu automatiikka joka kytkee korkeiden taajuuksien suodatuksen päälle kun radion vastaanottosignaalin taso heikkenee niin paljon että radio muuten kohisisi liikaa ?

Voiko yhdellä antennilla kuunnella hyvin sekä yleisradion lähetyksiä että paikallisradioita ?

Tuo yhden antennin vaatimus aiheuttaa aika pahan kompromissivaatimuksen, kahdella erillisellä antennilla (pystypolarisoidulla paikallisradioita varten ja toinen vaakapolaroitu Yleä varten) tilanne olisi paljon optimaalisempi. Yleensä yleisradion lähetykset ovat niitä reilusti voimakkaampia, joten enimmäkseen paikallisradioita varten viritetty lähes pystyssä oleva toimii yleensä kohtuullisesti myös yleisradion lähetysten vastaanotossa, kun yleisradion lähetys on riittävän voimakas.

Miten voin tehdä yksinkertaisen antennin FM-radiolle paikallisradioiden kuuluvuuden parantamiseksi ?

Jos haluat itse rakentaa yksinkertaisen antennin, ota koaksiaalikaapelia ja kytke toiseen päähän kaksi kytkentälangan tai sähköjohdon pätkää pituudeltaan noin 72-74 cm, eli koko antennin pituus olisi noin 144-148 cm. Jos et omista juotinta, käytä kiinnityksessä vaikka ruuviliitosrimaa.

Toinen piuha tulee keskijohtoon ja toinen vaippaan. Sitten johdot vedetään koaksiaalista ulospäin 180 asteen kulmaan toisiinsa nähden. Koaksiaalikaapelin olisi hyvä lähteä 90 asteen kulmassa antennista ja jatkua vähintään tuon 72-74 cm, ennen kuin kääntyy antennin suuntaiseksi.


            |
            | 74cm
            |
            |__________koaksiaalikaapeli___________
            |
            |
            | 74cm
            |                                       

Jos et halua kasata viritelmää itse, niin katso josko elektroniikkaliikkeestä/kodinkonemyymälästä/tavaratalosta löytyisi valmis antenniratkaisu. Tyypillisesti nämä valmiit antennit ovat malliltaan noin 1-2 cm leveä Y-johto (tyypillisesti väriltään oranssi tai kellertävä), jossa kaksi johdinta kulkee n.1 cm etäisyydellä toisistaan. Tällaisen hintaluokka on ostopaikasta riippuen 20-100mk.

Paikallisradioita kuunnellessa antenni on sijoitettava pystysuoraan, koska paikallisasemat käyttävät ns. pystypolarisaatiota. YLE:llä on käytössään vaakapolarisaatio, jolle vaakasuuntainen antennin asennus olisi edullisempi, mutta voimakkaat YLE:n asemat kuuluvat yleensä ihan hyvin pystyantennillakin.

Parasta asennuspaikkaa voit kokeilla huoneessa vaikka teippaamalla antennin ikkunaan. Voit kokeilla myös muita paikkoja huoneessa, ja kokeilla missä kuuluu tarpeeksi hyvin. Jos radio ei kuulu kunnolla sisällä olevalla antennilla, vie ulos tarpeeksi korkealle. Jos viet sen ulos, suojaa liitoskohta hyvin säältä ja katso, että antenni ai aiheuta vaaraa ukonilmalla.

Jos ei ulkonakaan oikein tahdo löytyä kunnon paikkaa, on sinun hankittava monielementtinen antenni ja suunnattava se tärkeimpään (tai heikoimpaan) asemaan.

Toimiiko radio TV:n antenniliittimessä ?

Radiovastaanottimen liittäminen TV:n antenninpistokkeeseen ei ole kannattavaa, koska muilta kuin TV:n taajuusalueilta ei antennirasia ja vahvistimet päästä signaalia läpi. Jotta yhteisantenniverkosta olisi hyötyä radion vastaanotossa, radio tulisi kytkeä tätä varten olevaan omaan antenniliittimeensä. Tästä liittimestä tulevat ulos nuo radion haluamat taajuudet.

Mikä on RDS ?

RDS (Radio Data System) on järjestelmä jossa normaaliin FM-radion signaaliin saadaan lisättyä digitaalista dataa jota RDS-ominaisuuksilla varustetut radiot pystyvät ottamaan vastaan. RDS:n suurimmat edut ovat autokäytössä että RDS-radio pystyy automaattisesti vaihtamaan radion toiselle paremman kuuluvalle kanavalle joka lähettää samaa ohjelmaa. Kotikäytössä suurin hyöty RDS:stä on että radio pystyy näyttämään ruudussa kuunneltavan aseman nimen ja ohjelman tietoja joita kyseinen radioasema lisää lähetteeseensä. Lisäksi RDS-lähetteessä tulee mukana kellonaika radiolle. Lisätietoa RDS-järjestelmästä löytyy osoitteesta http://www.yle.fi/ylelab/faq/ ja http://www.yle.fi/jakelutekniikka/tv/radio/rds.htm.

Miten RDS-järjestelmää voi hyödyntää radion kuuntelussa ?

RDS-ominaisuuksilla varustettu autoradio muuttelee kuuntelemasi kanavan taajuutta automaattisesti aina kun se on tarpeen kunnollisen kuuluvuuden aikaansaamiseksi. Eli autoradio valitsee aina sen voimakkaimman aseman joka lähettää sitä kuuntelemaasi ohjelmaa.

Toinen hyödyntämistapa on ohjelmatyypin haku. Voit laittaa radion hakemaan esimerkiksi uutisia ja jos niitä jossain on tulossa niin sinnehän se radio siirtyy. Tämän toiminnon ongelmana on, että kaikki kanavat ei sitä käytä ja jotkut lähettävä vähän mitä sattuu RDS-tietoina (speksien vastaisesti esimerkiksi tekstimainontaa).

Kolmas toiminto on NS. tiedotus-toiminto, eli jos se on radiossasi päällä, siirtyy radiosi kanavalle jossa annetaan esimerkiksi onnettomuudesta tiedote. Lisäksi RDS-järjestelmää voidaan käyttää GPS-systeemin tarkentajana jolloin sillä eliminoidaan GPS-sateliitin signaaliin lisätty tahallinen paikkavirhe (Yleisradiolla on maksullinen Fokus-palvelu tätä varten ja sillä saavutetaan 10 metrin tai 2 metrin tarkkuus riippuen tilatusta palvelusta).

Kummasta päästä Yleisradion aikamerkin "piip"-äänessä kello on tasan ?

Yleisradion aikamerkki koostuu viidestä 100 ms ja yhdestä 500 ms mittaisista 1 kHz siniaalto pulsseista. Viimeisen pulssin nouseva reuna, siis alku, on ilmoitettu ajan oikea hetki. Maantieteellisesti aikamerkki on määritelty niin , kun se lähtee Espoon yleisradioaseman mastosta on aikamerkki kohdallaan.

Mitkä radiokanavat lähettävät Dolby Surround koodattua ohjelmaa ?

Helsingissä Radio City lähettää Dolby Surround -koodattua ohjelmaa ja heillä on laitteisto surround-koodauksen tekemiseen. Yle käyttää Dolby Surround -koodaus aika ajoin erikseen ilmoitetuissa radio-ohjelmissa. Muilla stereona lähettävillä radiokanavilla saattaa tulla satunnaisesti surround-koodattua materiaalia ulos, jos soitetussa äänitteessä on surround-koodaus mukana (surround-miksatut CD-levyt ja joidenkin mainosten soundtrackit).

Mikä on DAB-radio ja miten se toimii ?

Digitaaliradio eli DAB (Digital Audio Broadcasting) on radion uusi lähetysjärjestelmä, joka on kehitetty Euroopan yleisradioliiton, EU:n ja eurooppalaisen teollisuuden yhteistyönä EU:n Eureka 147-projektissa. DAB-radiossa radio-ohjelmat lähetetään digitaalisessa muodossa MUSICAM-koodauksella (MPEG Audio Layer 2) koodattuna radiotietä pitkin. Lähetyspään elektroniikka koodaa studiosta tulevan äänen MUSICAM-koodauksen mukaiseksi bittivirraksi, jonka DAB-radio vastaanottaa ja muuttaa takaisin ääneksi. MUSICAM koodaus on sama koodaus kuin ISO-MPEG-11172-3 layer 2 koodaus.

Digitaalisen radioaallon kantamat ykkösten ja nollien jonot voivat välittää toistensa lomassa useita radio-ohjelmia yhtä aikaa. DAB-signaalin välityskyky voidaan jakaa erilaisten ohjelmapalveluiden kesken. Esimerkiksi klassinen musiikki tarvitsee enimmillään 256 kbit/s ja puhe vain 64 kbit/s. Yhtäaikaisesti voidaan lähettää esimerkiksi kuutta korkealaatuista stereo-ohjelmaa tai jopa 18 puheohjelmaa.

DAB:n lähetystaajuuksien jaosta eri maiden kesken sovittiin CEPT:n kokouksessa kesällä 1995. Suomen DAB-verkot rakennetaan VHF3-alueelle (174-240 MHz, Tv-kanavat 5-13). ULA- ja DAB-lähetyksiä lähetetään rinnakkain 10-15 vuotta, kunnes digitaaliradiot ovat riittävästi yleistyneet.

Digitaalinen lähetysjärjestelmä antaa mahdollisuuden liittää radio-ohjelmien oheen monenlaista tietoa ohjelmista, kuten esiintyjien nimet tai laulujen sanat. Lisäksi DAB-lähetteen mukana kulkee tietoa lähettävästä radioasemasta, ohjelmatyypistä sekä saatavilla olevista muista ohjelmapalveluista.

Koska DAB:issa lähettimen signaali siirtää informaation bitteinä, voi sen sisältö olla muutakin kuin ääntä: dataa, tekstiä, kuvia. Kuvien ja tekstien vastaanottamista varten on useissa tulevissa DAB-vastaanottimissa näyttöruutu.

Digitaalisen radion koelähetykset alkoivat pääkaupunkiseudulla vuonna 1994. Vuoden 1999 kesällä digitaalisen radioverkon (DAB-verkko) peitto on 40 prosenttia väestöstä

Lisätietoa aiheesta löytyy osoitteesta http://www.yle.fi/dab/ ja http://www.digita.fi/tv/radio/dab.htm.

Mitä tarvitaan DAB-radiolähetysten vastaanottamiseen ?

Nykyisillä radiovastaanottimilla ei valitettavasti voida kuunnella DAB-lähetyksiä, joten niiden kuuleminen edellyttää aina uuden vastaanottimen hankintaa. Tällä hetkellä (1999) nuo radiot maksavat vielä useita tuhansia markkoja, mutta hinnat laskenevat huomattavasti tekniikan yleistyessä ja markkinoiden kasvaessa.

DAB-vastaanottimen antenniksi soveltuu yleensä vastaanottimen oma ns. piiska-antenni.

Mitä hyötyä DAB-järjestelmästä on ja koska lähetykset alkavat ?

Pelkistetysti voidaan sanoa, että DAB-tekniikka mahdollistaa paremman äänen laadun sekä ohjelmien määrän lisäämisen.

DAB-lähetykset koelähetykset on aloitettu vuonna 1998 ja niiden kuuluvuusaluetta laajennetaan voimakkaasti vuoden 1999 aikana. Koelähetykset lähetetään taajuudella 220 MHz eli nykyisellä tv-kanavalla 11.

Loppuvatko Ula-lähetykset kokonaan digitaaliradion tulon myötä?

Tarkoituksena on korvata ajan kuluessa nykyiset Ula-lähetykset DAB-lähetyksillä. Ula-lähetyksiä tullaan lähettämään rinnan digitaalisten lähetysten kanssa noin 10-20 vuotta, kunnes DAB-vastaanottimet ovat riittävästi yleistyneet.


Laitteiden testaus

Mikä on Hifi-laitteen määritelmä ?

DIN45500 standardi määritteli mikä oli Hifiä 1960- ja 1970-luvuilla. Vastaava IEC:n standardi on IEC268. Käytännössä nämä standardit täyttävää laiteitta ei vielä välttämättä nykypäivän hifialan harrastaja kutsuisi hifilaitteeksi, vaan hän vaatisi vielä paljon parempia suoritusarvoja mitä nuo standardit vaativat.

Mitkä ovat luotettavien kuuntelutestien perusvaatimukset ?

Perusvaatimus "erotesteihin" on se, että vertailtavien laitteiden voimakkuuksien pitää olla tasattu riittävän tarkasti, muuten kuunnellaan vain tästä aiheutuvaa, ihan oikeasti kuuluvaa eroa.

Luotettavan testin pitää olla sokkotesti, siis sellainen, jossa ei tiedetä mikä milloinkin soi. Testikertojen määrä pitää olla riittävän suuri, ettei saada tuloksia, jotka saataisiin yhtä hyvin kolikkoa heittämällä. 10-20 testikerralla alkaa saada jo tuloksia joille voi tehdä tilastollisia tarkasteluja.

Miten luotettava AB-sokkokuuntelutestaus kannattaa järjestää ?

Rehellinen AB-sokkotesti vaatii jonkin verran järjestelyä ja muutaman ihmisen. Ensiksi arvotaan rahaa heittämällä arvottu kytkentäjärjestys. Laitteiden vaihtajaksi pitää saada kaveri, joka ei anna ilmeelläänkään merkkiä siitä, kumpi on kytketty, on ainoa luotettava tapa tehdä sokkotesti. Testauksessa tarvitaan vähintään parikymmentä vaihtokertaa, jotta tuloksia voidaan analysoida tilastollisesti. Tilastollisesta tarkastelusta nähdään helposti, onko todellisia havaittavia eroja vai ei. Näin tehtynä kuvitellut erot häviävät ja todelliset kuuluvat, jos ovat kuuluakseen.

Nykyään pelkkää AB-testausta suositumpi tapa on ABX-testaus, jossa kuuntelija voi kuunnella haluttaessa sekä A- että B-laitetta vertailulaitteena ja itse testaustilanteessa mittalaite arpoo satunnaisesti toisen laitteista A ja B aina joka kerta kuunneltavaksi, Kuuntelija ei tiedä mitenkään mitä kulloinkin testataan. Kun saadut kuunteluvaikutelmat on saatu kirjattua, voidaan mittauslaitteistostakin ottaa ulos tulokset mitä milloinkin on kuunneltu.

Missä tahansa kuuntelutestissä on hyvin tärkeää, että vertailtavien laitteiden äänenvoimakkuuden on säädetty hyvin tarkalleen samoiksi, koska muuten äänenvoimakkuuserot vaikuttavat tuloksiin tuntuvasti. Vertailulaitteiden signaalitasot tulisi vakavissa testeissä olla säädettynä 0.1 dB tarkkuudella samoiksi.

Lisää tietoa aiheesta löytyy osoitteesta http://www.pcabx.com/getting_started.htm.

Miksi lehdissä olevat audiolaitteiden testit eivät perustu pelkkiin mittalaitteilla tehtyihin mittaustuloksiin ?

Pelkkiin mittauksiin luottaminen johtaa nopeasti 'ei mitään eroa'-linjalle, koska monet nykypäivän paremmat laitteet on suunniteltu mittavien ominaisuuksien mukaan hyvin. Pelkkiin mittauksiin pohjauduttaessa pitäisi tietää, että on varmasti mitattu tarpeeksi äännelaatuun vaikuttavia asioita vahvistimesta.

Tässä asiassa on hyvä muistella historiaa ja ottaa siitä oppia. Aikoinaan rakennettiin 'täydellisiä' transistorivahvistimia, joiden THD oli todella pieni, silti ne kuulostivat huonolta. Monet pelkkiin mittauksiin luottavat väittivät ettei niissä ollut mitään vikaa. Kunnes eräs suomalainen keksi TIM-särön ja sen mittaustavan. Edelleenkin voi(/on) olla useita 'vikoja' joita ei vain osata mitata. Luullaan että tiede tietää jo kaiken aiheesta, moinen luulo on vaarallinen kehityksen kannalta.

Mittaamisessa kannattaa muistaa, että mitä mitataan ja miten. Vaikka yhdellä taajuudella mitatussa THD-särö olisikin kaikilla laitteilla pieni, niin THD vs. taajuus, THD vs. teho ja IM-särön mittaustulokset voivat vaihdella paljonkin laitteiden välillä. Muita suureita, joita kannattaa mitata vahvistimissa ovat signaalin nousunopeus ja vahvistimen antoimpedanssi (vaimennuskerroin).

Mitkä olisivat hyviä testilevyjä audiolaitteiston testaamiseen ja säätämiseen ?

Seuraavassa lista käyttökelpoisista testisignaaleita sisältävistä levyistä:

  • Stephen Court and Alan Parson's Sound Check 2 - erittäin hyvä testilevy varsinkin PA-systeemien säätämiseen. Sisältää terssikaistaiset kohinat ja useita musiikkinäytteitä.
  • HIFI Test CD - Hifilehden vanha klassikko jossa perustestisignaalit ja hyvät demonstraatiot erilaisista mikrofonitekniikoista.
  • HIFI Surround Test CD - Hyvä testilevy surround-järjestelmän virittämiseen. Äänitteen musiikkipätkillä voi hyvin vertailla kaiuttimien tilavaikutelmaa ja äänikuvaa. Kaistakohinat ja kohinapanoroinnit auttavat surround-laitteiston säätämisessä.
  • HIFI Test Effects - Perustestiäänet ja ääniefektejä. Äänet normaalin CD-muodon lisäksi CD-ROM-raidalla WAV-muodossa. Kätevä tietokonelaitteiden testauksessa.
  • HIFI Autotestilevy - Sisältää perustestisignaalien lisäksi terssikohinat
  • Test CD (Disky Communications Europe, TCDE 873802) - Toisinaan halpahyllystä parilla kympillä löytyvä testilevy, josta löytyy perustestisignaaleita. Ei erikoisen hyvä, mutta hinnaltaan edullinen peruslevy.

Hifilehden testilevyjen eduiksi on laskettava hyvä laatu, käyttökelpoinen valikoima testisignaaleita ja hyvä suomenkielinen oheismateriaali. Hifi-lehden testilevyjä voi tilata Hifi-lehden kautta. Niiden hintaluokka on noin 20 euroa kappaleelta.

Hifilehden testilevyistä sekä Testi Cd että surroud-testi-cd sopivat kaksikanavaisen järjestelmän testaamiseen, sillä surroud-testi-cd on äänitetty kaksikanavatekniikalla. Se toimii ihan hyvin kaksikanavaisena. Surround-laitteiston omistajan kannattaa valita levyistä uudempi surround-versio.

Surround-levyn signaalit samoin on suunniteltu surround-systeemiä varten, joten erilaiset panoroinnit eivät ole nopeudeltaan oikeita kuin surround-systeemin läpi. Asia on merkitykseltään vähäinen, mutta oikein tarkkakorvaisten on tämä hyvä tietää. Esim. kohinapanorointi vasen-oikea-vasen ei etene tasaisesti ja voimakkuudeltaan täsmällisenä kaksikanavasysteemissä. Ero on pieni, mutta on kuitenkin olemassa.

Mitkä olisivat hyviä musiikkilevyjä laitteiston bassotoiston testaamisessa ja subwooferin demoamisessa ?

Uutisryhmässä olleessa asiasta käydyssä keskustelussa on suositeltu ainakin seuraavia levytyksiä ja kappaleita (eivät missään erityisessä järjestyksessä):

  • Rush/Mission (live "Show of hands")
  • Pink Floyd/Sorrow (live "Pulse")
  • Manowar/Master of the wind
  • Madonna Ray of Light - Frozen
  • Vangelis Conquest to Paradise - Raita 6
  • Dream Theater Awake - Raita 11
  • Organ Blaster by Michael Murray (Telarc) - Esim. Raita 11
  • William Orbit Strange Cargo 3 - Raita 2 (ei matalinta mutta KOVAA)
  • "Lost Highway" soundtrack
  • "Twin Peaks" soundtrack
  • Massive Attack: Protection
  • Prodigy
  • Beastie Boys
  • Bomb The Bass
  • Toto - I will remember
  • Dire Straits - Iron Hand (vain parissa kohtaa erittäin matalaa)
  • Vanessa Mae - Toccata & Fuga (alku ja keskivaiheilla)
  • Leningrad cowboys - Where's the moon now (keskivaiheilla se jonkinsortin aluksen lähtö)
  • TELARC Great Fantasy Adventure (todella matalia efektejä mukana elokuvamusiikin lisäksi)
  • BACH - WERKE - VERZEICNIS (bwv)
  • TELARC Stereo CD-80316
  • Lenni-Kalle Taipale - Nothing to Hide (raita 11)
  • Front Line Assembly - "Hard Wired" (matalaa jyminää useammassakin biisissä)

Kuulon toiminta ja kuulosuojaus

Miten musikaaliset nuotit ja äänen taajuus suhtautuvat toisiinsa ?

Kun äänen taajuus kaksinkertaistuu, äänen korkeus nousee oktaavin. Vastaavasti vierekkäisten sävelten väli on kahdestoista juuri kahdesta, jolloin saadaan taulukko:



f1      f2      oktaaveja
==      ==      ======
440     440      0,000
440     466     0,083
440     494     0,167
440     523     0,250
440     554     0,333
440     587     0,417
440     622     0,500
440     659     0,583
440     698     0,667
440     740     0,750
440     784     0,833
440     831     0,917
440      880     1,000
440     932     1,083
440     988     1,167
440     1047    1,250
440     1109    1,333
440     1175    1,417
440     1245    1,500
440     1319    1,583
440     1397    1,667
440     1480    1,750
440     1568    1,833
440     1661    1,917
440     1760    2,000

Esiintyykö musiikissa ultraääniä ?

Osa musiikki-instrumenteista tuottaa kuultavien äänien lisäksi myös ultraäänialueelle ulottuvia harmoniasia ääniä. Monilla soittimilla osa äänienergiasta sijoittuu kuuloalueen yläpuolelle esimerkiksi jousilla, vaskilla ja lyömäsoittimilla (mm. pellit) ja vaimennetulla trumpetilla. Lisää tietoa aiheesta löytyy osoitteesta http://www.cco.caltech.edu/~boyk/spectra/spectra.htm.

Se miten ultraäänet liittyvät kuuloalueella tapahtuvaan havaitsemiseen ei ole aivan täysin selvillä.

Pystyykö ihmiskorva kuulemaan ultraääniä ?>

Yleisen käsityksen mukaan ihmiskorvan kuuloalue on noin 16Hz - 20 kHz. Käytännössä kuitenkin joissain tilanteissa on mahdollista kuulla myös jonkin verran matalampia ja korkeampia ääniä.

Selvästi tästä alueesta korkeampien äänien kuulemisesta ei ole yhteneviä tutkimustuloksia ovatko nämä kuultavissa suoraan tai välillisesti. Seuraavassa muutamia toteamuksia aiheesta:

  • Oohashin tutkimuksen mukaan (AES:n julkaisu) yli 26 kHz signaalin vaikutus voidaan todeta aivon alfa-EEG:n rytmissä ja korkeataajuisen ärsykkeen jälkeen vaikutus kestää jonkin aikaa. Varsinaista ultraäänen kuulemista kuuntelija ei kuitenkaan suoraan havainnoinut, mutta ultraäänen toistolla musiikin kanssa jotain eroa voi siintyä. Lisää aiheesta: http://www.cco.caltech.edu/~boyk/spectra/spectra.htm
  • Äänen kuulemiseen saattaa vaikuttaa ultraäänten intermodulaatioon, jonka erotustaajuus voi sattua kuuloalueelle. Ei ole aivan selvää, syntyvätkö tällaiset intermodulaatotulokset ilmassa vai vasta ihmisen korvassa. Ilma toimii hyvin lineaarisesti kunnes lähetystään äänennopeutta tai signaaleita jotka ovat voimakkuudeltaan ilmanpaineen luokkaa.
  • Suunnattujen voimakkaiden ultraäänisignaalien intermodulaatiotuloksien käyttämistä musiikin toistoon tutkitaan. Lisätietoa tästä löytyy esimerkiksi osoitteesta http://www.atcsd.com/HTML/hss.htm
  • Joidenkin luonnonkansojen edustajat (eivät ole mm. altistuneet nykypäivän melulla) pystyvät kuulemaan ääniä jopa 25 kHz taajuuksiin saakka.
  • Ultraäänet eivät välttämättä muutu normaalilla tapaa korvassa kuultavaksi ääneksi, mutta saatavat muuttua aistittavaksi ärsykkeiksi kuuloluissa.
  • Joidenkin voimakkaita pulssittaisia ultraääniä käyttävien laitteiden (mm. jotkin etäisyysmittauslaitteet) synnyttämät signaalit on kuultavissa korvin. Näiden laitteiden kanssa en tosin voi aina sanoa kuullaanko tässä ultraääni vai laitteen synnyttämä joku muu ääni.
  • Voimakkaita ultraääni voidaan käyttää kidutusvälineenä.
  • Hifilehdistössä keskustellaan tällä hetkellä, mitä vaikutusta uusilla ultraääniäkin tallentavilla tallennusformaateilla on äänentoistoon.

Miten kuulo muuttuu iän mukana ?

Tyypillisesti teollistuneissa maissa elävien ihmisten korkeiden äänien kuulo huononee iän mukaan johtuen jatkuvasta melurasituksesta, jonka tämä tekniikan täyttämä maailma saa aikaan. Tyypillisesti tämä tulee esille sitä, että vanhana ei enää kuule heinäsirkkojen siritystä eikä diskanttiäänet kuullosta niin heleälle kuin ennen.

Jos altistut kovin kovalle äänelle jatkuvasti, voit saada vielä pahemman kuulovaurion, joissa joitain taajuusalueita kuulosta puuttuu melkein kokonaan (yleensä yläkeskiääniä). Näitä kuulovaurioita tulee yleensä muusikoille ja äänekkäitä työkoneita käyttäville. Kuulovaurionhan saa vaikka murkkuikäisenä viettämällä pari minuuttia konsertissa PA-kaiuttimen vieressä.

Millaisia äänenvoimakkuuden eroja ihmiskuulo pystyy kuulemaan ?

Tyypillisesti ihmiskorva pystyy normaalioloissa erottamaan helposti noin 2 dB äänenvoimakkuuden muutokset, mutta tarkoissa olosuhteissa ja harjaantuneella kuulolla voi kuulla tarkemminkin. Yleensä kuulon yhteydessä puhutaan ihmisen anatomia tasolla 2dB eroista äänenvoimakkuuden aistimisessa.

Toisaalta ihmisen kuulo havaitsee jopa 0,2-0,3 dB:n heitot vasteessa, sopivalla taajuusalueella ja muodolla. Esimerkiksi loiva pudotus diskantissa 0,5 dB:tä kohti 20 kHz:ä kuuluu. Kaksi desibeliä on niin suuri heitto jollakin taajuusalueella kuuluu rajusti ja muuttaa ääntä selvästi.

Harjaantuneella kuulolla voidaan jopa 0,2-0,3 dB erot tunnistaa esimerkiksi kahden kuunneltavan lähteen voimakkuuserona. Sitä ei suoraan osaa sanoa voimakkuuseroksi, mutta tilastollisella otoksella "kumpi soi paremmin", voimakkaammin soiva voittaa, vaikka siis olisi sama lähde. Tämä hyvin tiukalla kuuntelusessiolla ja tällaiseen kuunteluun karaistuneilla korvilla.

Mikä on tinnitus ?

Ensimmäinen merkki siitä, että kuulo on saanut yliannostuksen melua, on korvien soiminen melualtistuksen jälkeen. Monesti korvien soiminen kestää kymmenistä minuuteista tunteihin, mutta se saattaa jäädä myös pysyväksi. Vinkumisen sijasta tinnutus voi olla rätinää, ininää, sihinää, piippausta tai melkein mitä muuta tahansa ääntä, joka ei jätä hetkeksikään rauhaan. Tinnutus voi olla hyvin häiritsevä vaiva. Tinnitukseen on olemassa paljon syitä, eikä sitä pystytä oikein kunnolla parantamaan. Jos tinnitus alkaa yllättävästi vaivaamaan, kannattaa ottaa yhteys korvalääkäriin josko asialle olisi alkuvaiheessa vielä jotain tehtävissä. Arviolta 500 000 suomalaista kärsii tinnituksesta ja arviolta 50 000 suomalaista kärsii todella häiritsevästä tinnituksesta.

Tinnitus voi toisille syntyä helpostikin, jopa yksi uudenvuodenpommi tai aseen laukaus korvan lähellä riittää. Impulssiäänet ovat vaarallisempia kuin jatkuva äänenpaine, sillä korvan suojamekanismi alentaa kuuloherkkyyttä kun ympärillä äänenpaine kasvaa.

Kuulonhuoltoliitto järjestää tiedostusta tinnituksesta erilaisin teematapahtumin sekä kesäisin rockfestarien yhteydessä. Lisätietoa tinnituksesta löytyy Tinnitus FAQ:sta osoitteesta http://www.cccd.edu/faq/tinnitus.html. Suomalaisia tinnitus-linkkejä löytyy helpoimmin osoitteesta http://altavista.mtv3.fi/ hakusanalla "tinnitus".

Miten kuulovaurio syntyy ?

Fyysinen kuulovaurio tuhoaa Cortin elimen aistinkarvasolujen aistinkarvoja, jotka eivät uusiudu. Solut voivat tuhoutua yhden ainoan liian voimakkaan paineaallon seurauksena. Tällöin osa kuuloa on lopullisesti menetetty. Kuulovaurio voi syntyä myös vähitellen jatkuvan melun vaikutuksesta. Tämä ilmenee kuulokyvyn heikkenemisenä.

Kuuloaistin fysiologinen melunsieto on yksilöllistä, joten toisille ihmisille kuulovaurio tulee herkemmin kuin toisille. Kuulovaurio iskee yleensä ensin ylemmille keskitaajuuksille (2-6 kHz), joka on tärkeä puheen konsonanttien ymmärtämisen kannalta. Omat korvat eivät kerro milloin kuulovaurio on odotettavissa, eivätkä aina kun kuulovaurio on tapahtunut ellei kuulovaurio ole sellainen, että korvista alkaa kuulumaan jatkuvaa vinkunaa (tinnitus).

Millä tavoin erilainen melu vaikuttaa kuulon huononemiseen ?

Oleellisin asia ihmisen kuulon kannalta on hänen kuuloaluellaan aistimiensa taajuuksien n. 20 - 20.000 Hz äänenpaine = Nm / m2 yhden metrin päästä mitattuna ( teoreettinen energia-arvo ). Asteikko on logaritminen ja vertailuarvona on desibeli ( 0 - 120 dB ).

Yhden minuutin oleskelu 120 dB:n altistukselle millä tahansa ed. mainitulla taajuusalueella voi vastata samaa rasitusta kuulon kannalta kuin jollakin toisella ihmisellä hänen koko elämänsä aikana saatua "meluannosta" juuri tuosta logaritmisesta asteikosta johtuen !!! Pysyvän kuulovaurion voi siis saada alle 60 sekunnin aikana riippuen siitä miten suurelle äänenpaineelle altistuu.

Miten vältän kuulovaurion syntymisen ?

Pidä korvat puhtaina ja vältä äkillisiä paineenvaihteluita, varsinkin jos ne aiheuttavat kipua. Vältä voimakasta ja pitkäkestoista melua. Jos olet joutunut melun kohteeksi, niin anna korvien levätä hiljaisuudessa. Jos sinun pitää oleskella pitkään meluisassa paikassa (työkoneen melu, voimakas musiikki) tai altistut hetkelliseen hyvin voimakkaaseen meluun (ampuma-aseet, räjähdykset), niin käytä kuulosuojaimia.

Mikä on korvalle turvallinen äänentaso ?

Kuulovaurion syntyyn vaikuttavat äänen voimakkuus ja kesto. Kuuloaistin fysiologinen melunsieto on yksilöllistä. Turvallisen voimakkuuden ylärajana pidetään 85 desibeliä. Sitä suuremmat äänenpaineet ovat ennen pitkää vaarallisia. Joidenkin kuulo saattaa kestää ilman ongelmia paljon suurempiakin äänenpaineita ja herkkäkuuloisilla voi tulla vaurioita pienemmilläkin äänenpaineilla. Omat korvat eivät kerro milloin kuulovaurio on odotettavissa, eivätkä aina edes kun kuulovaurio on tapahtunut.

Mitkä ovat äänenvoimakkuuden turvallisuusrajat ?

Seuraavassa taulukossa on kerrottu aikaraja, jonka jälkeen kuulovaurion riski on toistuvassa melualtistuksessa todennäköinen:



Melutaso       Aika


 85 dB         8 h
 88 dB         4 h
91 dB         2 h
94 dB         1 h
97 dB        30 min
100 dB        15 min
103 dB         7 min
106 dB         3 min
109 dB       1,5 min

Tämän taulukon tiedot ovat peräisin Kuulohuoltoliitto Ry:n kesällä 1997 jakamasta kortin muodossa olevasta taulukoista. Kuulovauriotaulukossa olevat arvot ovat nk. A-painotettuja, joissa on painotettu korvan herkintä aluetta 1..6 kHz ja vaimennettu epäherkempää aluetta. Esimerkiksi alle 50 Hz:n äänille A-painotuksen vaimennus on jo kymmeniä desibelejä.

Yllä oleva taulukko osoittaa, miten paljon kyseistä äänenpainetta täytyy kuunnella yhteen menoon päivittäin pitkän aikaa, että kuulovaurion todennäköisesti saa.

Toisin sanoen: 8 tuntia 85 dB(A):ssa ei aiheuta kertanauttimalla kuulovauriota, mutta jos olet paikassa töissä 5 päivänä viikossa 40 viikkoa vuodessa, niin saat kuulovaurion todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin. Siksi tämmöisessä paikassa täytyy käyttää kuulosuojaimia.

Hyvänä nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että jos musiikkinautinnon jälkeen korvat humisevat tai vinkuvat, on ääni ollut liian kovalla, koska kuultava vinkuna on kuolleiden kuulosolujen viimeistä tuskanparkaisua.

Mitä vaaraa kuulolle voi olla rockkonserteista ?

Noissa musiikkitapahtumissa käytetään niin voimakkaita äänenpainetasoja, että ne toistuvana melualtistuksena voivat aiheuttaa kuulovaurioita. Melu on erityisen suuri lähellä äänentoistojärjestelmän kaiuttimia, missä se voi olla kertakuulemalta kuulolle vaaraksi.

Monesti tuo tolkuton äänenpaine johtuu sitä, kun yhtyeet vääntävät omat kamat lavalla täysille. Miksaajan on pakko lisätä volyymiä, jotta lavalta tuleva mökä ei sotkisi kaiutinpatteriston ääntä. Alalla on myös miksaajia, joiden oma äänenvoimakkuusmieltymyksensä on paljon suurempi kuin yleisölle terveellinen äänenpainetaso (muusikot haluavat yleensä musiikin kovempaa kuin keskivertoyleisö). Nykyään lähes jatkuva yli 100 dB äänenpainetaso kohtuullisella etäisyydellä nimekkäästä rockbändistä ei ole mitenkään tavatonta (tämä tulos perustuu useisiin desibelimittarilla tekemiini mittauksiin erilaisissa tapahtumissa). Yksi syy tolkuttomaan luukutukseen on, että suuri volyymi peittää sopivasti miksauksen ongelmia. Eihän PA-miksaus voi ikinä olla levytyksen tasoista, mutta yleisö ei sitä niin helposti huomaa jos luukutetaan kovaa.

Ulkoilmatapahtumissa kannattaa pysyä riittävän etäällä kaiutinpatterisoista, jotta äänenpainetaso olisi korvalle edes jotenkin turvallinen. Kaiuttimien melu on erityisen vaarallinen pienten lasten korville. Tämän tästä näkee, että ulkoilmatapahtumissa ja monissa muissa tilaisuuksissa ennakkoluulottomina itseään pitävät vanhemmat kantavat ja taluttavat pikkulapsiaan suoraan PA-laitteiden editse konsertin kestäessä, jossa paikoin meteliä on yleensä pitkästi toistasataa desibeliä. Aikuisten kuulo tämän paremmin kestääkin kuulon sopeutuessa voimakkaaseen, tasaiseen (transientit ovat tässä suhteessa pahempia!) äänenpaineeseen, mutta alle parivuotiaitten lasten voimakkaiden äänten sietokyky ei ole vielä kehittynyt. Tällaisella tempulla voi mahdollisen nuoren muusikonalun kuulo vaurioitua kertalaakista. Kannattaa pitää pienimmät tulevaisuuden potentiaaliset kultakorvat hieman etäämmällä niistä mustista isoista laatikoista, joista kuuluu ääntä sekä käyttää tarvittaessa kuulosuojaimia.

Korvatulpat ovat hyvä varuste kuulon suojelemiseksi vanhemmallekin musiikin ystävälle, jos on pakko mennä aivan lavan eteen ja kaiuttimien lähelle tunnelman vuoksi.

Miksi joissain konserteissa musiikki tulee aivan ylettömän lujaa ja huonosti miksattuna ?

Hyvän esimerkin huonosta kuulosta huomaa useissa konserteissa siitä, että ne on miksattu ihan pieleen. Miksaaja on aikojen kuluessa tuhonnut kuulonsa tuolta ylempien keskiäänien alueelta, ja sen seurauksena soundit ovat tavalliselle kuuntelijalle usein hyvin repivän kuuloisia. Lisäksi tasot ovat monesti aivan liian kovalla

Joissain tapauksissa miksaaja ja soittajat yrittävät peittää puutteitaan soittamalla musiikkia ylettömän kovaa, jolloin pienet virheet eivät kuulu sen ylettömän melun seasta.

Miksi korvalappustereoita on väitetty merkittäväksi nuorten kuulovaurioiden synnyttäjiksi ?

Kovalappustereoiden kuunteleminen saattaa muodostaa paha uhan kuulolle, koska äänilähde on aivan korvan vieressä ja kuuntelussa saatetaan käyttää vaarallisen voimakkaita äänenvoimakkuuksia varsinkin meluisassa ympäristössä. Kuulo on kaikkein herkin ylemmille keskitaajuuksille, joita kuulokkeet toistavat kaiuttimia paremmin. Kuuntelija pyrkii säätämää äänenvoimakkuuden bassotoiston mukaan, ja pikkukuulokkeiden huonoa bassotoistoa yritetään helposti kompensoida liian suurella äänenvoimakkuudella.

Onko joku taajuusalue kuulolle muita vaarallisempi ?

Korkeat äänet ovat vaarallisia, noin 3000 Hz ylemmät taajuudet erityisesti. Yleensä tinnitus tuppaa tulemaan noille korkeille taajuuksilla. Erityisesti kuulovaurio tuossa 3 kHz tietämissä vaikuttaa puheen ymmärtämistä.

Bassotaajuudet eivät ole kuulolle niin vaarallisia kuin korkeat, koska ihmisen korvissa on luontaisia suojamekanismeja voimakkaita bassoääniä vastaan, mutta tuollaiset hyvät suojamekanismit puuttuvat korkeammilta taajuuksilta.

Minkälaiset korvatulpat kannattaisi hankkia musiikin soittamiseen ja vaikkapa konsertteihin?

Jos todella haluat suojata kuulosi ja joudut olemaan usein voimakkaassa melussa, kannattaa harkita korvien mukaan tehtyjä suojaimia. Korvien mukaan tehdyt suojaimet maksavat noin tonnin luokkaa. Jos hiukan pienempi vaimennus riittää, niin halvempana vaihtoehtona voi käyttää HiFi-Ear-korvatulppia. Nämä useaan kertaan käytettävät tulpat maksavat noin 25 euroa ja niitä saa musiikkiliikkeistä.

Satunnaisempaan käyttöön voi käyttää normaaleja kertakäyttöisiä korvatulppia (Earit maksavat alle euron pari apteekissa), mutta tällaisten tulppien läpi musiikin kuuntelu ei ole enää mikään nautinto. Tavalliset korvatulppien taajuustoisto ei ole mitenkään suora (mm. diskantit yleensä häviävät tehokkaasti). Hiukan parempaan äänenlaatuun ja käyttömukavuuteen pääse esimerkiksi korvakittiä käyttämällä (saa apteekista noin 6 euroa/pakkaus OTOPLUG-nimellä, voi käyttää useamman kerrankin).

Kuulovaurio noin yleensä ottaen saa ihmisen hankkimaan ne korvatulpat, mitkä olisi pitänyt ostaa jo vuosi pari sitten. Korvatulppien hinta on pieni hinta loppuelämän rauhallisista yöunista.

Miten paljon kovatulpilla voi vaimentaa ääntä ?

Tyypillisesti korvaan asennettavilla korvatulpilla pystytään aikaansaamaan noin 12 dB luokkaa olevaa vaimennusta meluun. Yli 20 dB vaimennus vaatii kuppikuulosuojaimia.

Miksi tanssiravintoloissa musiikki soi monesti niin kovaa että jälkeenpäin korvissa soi ?

Monesti tanssiravintoloissa käytetty äänentaso on liian korkea ollakseen turvallinen pidemmän päälle. Yleensä tätä asiaa vielä pahentaa se, että äänentoistolaitteet ovat huonoja tai ne on säädetty väärin. Useimmiten DJ-wannabeet (tai paikan omistajat) ruuvaavat oikein säädetyt taajuuskorjaimet aivan päin mäntyä ja luukuttavat minkä vehkeistä lähtee.

Suurin ongelma tanssiravintoloissa äänentoiston kannalta on se, että hieman alkoholia nauttineet ihmiset pulisevat uskomattoman kovalla äänellä. Pelkästä ihmisten humalaisesta puheensorinasta voi äänenpaineeksi tulla jopa 80-85 dB, joten musiikin pitää soida vielä jonkin verran tätä kovempaa kuuluakseen tuon melun läpi. Tämä ajaa helposti 90 dB tai yli äänenpaineiden käyttöön.


Palautetta tästä sivusta voi lähettää palautekaavakkeella.

Takaisin hakemistoon


Tomi Engdahl <Tomi.Engdahl@iki.fi>